Mad Dog Time -liipasinsormi herkässä (1996, tunnetaan myös suomennoksella Trigger Happy) on lähtökohtaisesti sekava. Hämyisen mutta glamouria pilkahtelevan jazzbaarin nurkkapöydästä löytyy joukko alamaailman gangstereita. Jengin pomo Vic (Richard Dreyfuss) on juuri päässyt hullujenhuoneelta ja alamaiset tuntuvat lähinnä odottavan, kenet äijä haluaa listiä. Monien sisällä kuohuu halu Viciksi Vicin paikalle, mutta kuka ehtii ja uskaltaa riistää äijän hengen. Haukansilmä Mickeyllä (Jeff Goldblum) on selkeästi parhaat kortit käsissään ja vielä ässänä hihassa suhde sekä Vicin tyttöystävän että tämän siskon kanssa.
Elokuva koostuu suurimmilta osin kohtauksista, joissa kaksi henkilöä istuvat vastakkain, kumpikin visusti oman mahonkisen työpöytänsä takana. Kuivan dialogin jälkeen nopeamman liipasinsormen omaava posauttaa toisen hengiltä. Tätä rataa ajetaan niin kauan, kunnes tapettavat loppuvat.
Elokuvan asetelma on periaatteessa mielenkiintoinen, mutta ohjaaja Larry Bishop on onnistunut tappamaan sen jännittävyyden miltei kokonaan. Kuvaus on poukkoilevaa, eikä äkillisille zoomauksille löydy yhtäkään järkevää selitystä. Päänäyttelijöistäkin ainoastaan Goldblum hoitaa hommansa kiitettävästi. Silti sivuhahmot jaksavat hetkittäin pitää katsojan silmät auki, sillä joukossa on monia kutkuttavia nimiä, kuten Kyle "agent Dale Cooper" MacLachlan ja Billy Idol.
Suurin ongelma on, että ketään ei tunnu kiinnostavan. Kun näyttelijä osoittaa ilme värähtämättä hahmon kuoleman olevan vain kauan odotettu vastaus palkkakuitille, ei katsojaakaan paljoa liikuta. Ikään kuin hyvä tiimi olisi säälistä suostunut projektiin. Bishop yrittää astua kentälle, jonka pelaajia ovat huippunimet Quentin Tarantino ja David Lynch, mutta tekee sen niin tyylittömästi, ettemme varsinaisesti harmittele miehen uran tyssänneen kymmeneksi vuodeksi tämän elokuvan jälkeen.