Navaronen haukat

Alistair MacLeanin romaaniin perustuva elokuva Navaronen tykit (1961) on klassikko. Kirjailijan oma jatko-osa on nimeltään Navaronen haukat (Force 10 from Navarone), joka sovitettiin elokuvaksi vuonna 1978. Maailma oli ehtinyt muuttua melkoisesti vajaassa 20 vuodessa. Tämä muutos näkyy niin näyttelijävalinnoissa, leffan tunnelmassa kuin teknisessä toteutuksessakin. Harmillisena lopputuloksena vakava sotaelokuva muuntuu poikien hupailuretkeksi toisen maailmansodan aikaisella Balkanin niemimaalla.

Navaronen tykkien tarina on selkeä, eikä siitä poikettu sen enempää oikealle kuin vasemmallekaan. Tämä antoi mahdollisuuden keskittyä henkilöhahmoihin, ja leffan verkkainen etenemistahti auttoi katsojia sisäistämään luodun maailman. Jatko-osassa toiminta alkaa aivan liian nopeasti, ja lisäksi se varsinainen tehtävä muuttuu useammankin kerran elokuvan aikana. Tämä johtaa siihen, ettei katsojalle ole aina selvää, mitä nyt oikeastaan ollaan tekemässä, kuka on kenenkin kaksoisagentti ja niin edelleen.

Muutama tuttu henkilöhahmo tekee paluun, joskin eri näyttelijöiden tulkitsemana. Ongelmana on sekin, että uudet kyvyt tekevät työnsä niin eri tavalla verrattuna edeltäjiinsä, että olisi ollut parempi vain antaa palaaville hahmoille kokonaan uudet nimet. Nykykatsojalle ehkä se tutuin on Harrison Ford virkaintoisena Yhdysvaltain asevoimien everstiluutnanttina. Dialogi on sujuvaa, mutta kaikkea leimaa kepeä suhtautuminen elämän ja kuoleman kysymyksiin. Tämä ongelma ei vaivannut edellistä elokuvaa, vaan keikalle lähteneet tuntuivat ymmärtävän, etteivät todennäköisesti palaa tehtävästään hengissä. Ongelmaksi nousee myös, että ajoittain saksalaiset puhuvat viimeisen päälle sujuvaa brittienglantia edes yrittämättä matkia saksalaista korostusta. Tämä luo mielikuvan brittinäyttelijästä patsastelemassa saksalaisen upseerin univormussa, mistä tietysti onkin kysymys. Moinen luo ikävän särön kohtauksen uskottavuuteen.

Teknisesti Balkanin niemimaalla kuvattu elokuva on pätevää jälkeä. Tehosteet ovat niin ikään hyvin toimivia, ja oletan tekijöiden käyttäneen pienoismalleja muutamissa avainkohdissa. Tämän huomaa kuitenkin vain silloin, jos asiaan kiinnittää erityisesti huomiota. Puvustus ynnä muu tarpeisto on ajankuvan edellyttämällä tasolla, kuten pitääkin. Kahden Navarone-elokuvan välinen aikaero tuotannossa on kuitenkin niin mittava, että kaksi aikakautta on selvästi havaittavissa. Siinä missä Navaronen tykit tuo mieleen hidastempoisen antiikkispektaakkelin, muistuttaa Navaronen haukat enemmänkin Roger Mooren James Bond -elokuvia tai ensimmäistä Star Warsia.

Navaronen haukat on ihan viihteellinen katsomiskokemus, mutta se kalpenee pahasti edeltäjänsä rinnalla. Luin joskus teininä jatko-osan pohjana olevan romaaniin, enkä muista lukemastani sitäkään vähää kuin Navaronen tykit -romaanista. Blu-ray-julkaisussa ei ole lainkaan lisämateriaaleja, mikä ei yllätä jatko-osan "klassikkoasema" huomioiden. Kannattaa siis muistella lämmöllä sitä ensimmäistä elokuvaa, ja jättää jatko-osa elokuvahistoriaan.