Nosferatu on hyvä elokuva, suurimmaksi osaksi

Odotukseni Nosferatua kohtaan olivat korkealla, ja on helppoa ymmärtää miksi. Pidän kauhuelokuvista, tutkin niitä, paneudun niihin ja pidän niitä tärkeinä. Minusta Robert Eggersilla on taitoa tässä lajityypissä, ja näin ovat jo aiemmin osoittaneet The Witch, The Northman ja jossain määrin myös The Lighthouse (josta muut tuntuvat pitävän hieman enemmän kuin minä). Juttu on niin, että kaikki tähdet ovat oikeilla paikoillaan: Robert Eggersin goottinen ja dramaattinen tyyli, hänen todistetusti edistynyt ymmärrys lajityypistä ja kaikkien aikojen legendaarisin kauhutarina - Nosferatu.

Moinen ei enää paremmaksi muutu, ja pysäyttävän Eggersille tyypillistä energiaa pursuavan trailerin jälkeen ja eri elokuvafestivaaleilla elokuvan etukäteen nähneiden lehdistöltä saatujen varsin hyvien arvioiden kera istahdin, kuten sanoin, alas elokuvateatterin pimeään mitä korkeimmilla odotuksilla.

Kuvittele siis yllättymiseni, kun - kaksi tuntia myöhemmin - poistuin samasta pimeydestä hieman pettyneenä. En käytä liiaksi tilaa väittäen elokuvaa suorastaan huonoksi, ei missään nimessä, mutta aion tehdä pettymystäni paremmin selväksi ja kertoa, miksi en pidä elokuvan tuottamaa tehoa odotuksien mukaisena, minkä loivat olosuhteiden varsinaiset kynnykset ja ympäristöt.

Nosferatu kertoo jälleen kerran Thomas ja Ellen Hutterin tarinan, joita esittävät Nicholas Hoult ja Lily-Rose Depp, jotka ovat menneet juuri naimisiin, mutta joiden kuherruskuukausi keskeytyy Thomasin tarpeelliseen matkaan, sillä hänen vaaditaan uuden työn vuoksi matkustamaan Transylvaniaan tapaamaan asiakas kreivi Orlokia (jota esittää tunnistamaton Bill Skarsgaard), joka edellyttää henkilökohtaisia palveluksia, sillä hän haluaa ostaa suuren kartanon Hutterin kotikylästä Saksan Wisburgista vuonna 1838. Ne jotka ovat jo tarinasta tietoisia, kreivi Orlok on Nosferatu itse, ja hän on rakastunut Ellen Hutteriin, ja äkkiä kaikki, mistä Thomas välittää, on kauheassa vaarassa. "Hän on tulossa", sanovat he, jotka aistivat jotain pahaa olevan tulossa.

Ensinnäkin monet elokuvan keskeiset osa-alueet ovat enemmän kuin kivikovia. Lily-Rose Depp tekee mahtavan suorituksen Elleninä, totisesti, ja hänen läsnäolonsa on sekä erittäin fyysinen kuin fantastisesti esitetty. Jos siis oli epäilyksiä pettymyksen tuottamisesta The Idolissa Euphorian luojalta, huoli pois - hän on monipuolinen, ja hän on mahtava. Hänen seuranaan on vankasti näyteltyjä suorituksia Houltilta ja Willem Dafoelta, ja vaikka Aaron Taylor-Johnson onkin epätasaisempi tehossaan, on elokuva kokonaisuutena hyvin näytelty.

Skarsgaardin suorituksessa ei ole mitään vikaa, mutta tässä tullaan yhteen elokuvan suurimmista pettymyksistä. Nimittäin Eggers ei oikein osaa luoda jännitystä. Koko ensimmäinen osa on yksi iso jännitysharjoitus, joka valmistaa yleisöä kohtaamaan Orlokin linnasta huokuvan kaiken yli käyvän pahan, ja vaikka Eggers valitseekin sopivan kähinän Skarsgaardin äänelle, näyttelijän varsinainen ulkonäkö ei ole riittävän pelottava kovinkaan kauaa. Tämä tulkinta on varsin lähellä lähdemateriaalin vastaavaa, ja kokeneet katsojat tietävät, että Orlok on kovinkin paljon näkyvillä toisen puoliskon kuluessa. Tämä on hyvä hänen henkilöhahmolleen, mutta se toisaalta vie entisestään ilmaa pois pelottavuuden ilmapallosta, ja vaikka elokuva keskittyy myös seksuaalisuuteen, taikauskoon ja joukkoon muitakin vakavia aiheita, on silti edelleen kuin Eggers luulisi katsojien piilottelevan tuolinsa takana elokuvateatterissa, kun Orlok suorittaa sisääntulonsa kussakin kohtauksessa, mutta kertakaikkisen liiallinen valaisu ja hahmo, joka ei ole läheskään niin pelottava kuin voisi toivoa, ja niin hän ei ole se kaiken kuluttava persoona, jollaiseksi elokuva hänet esittää.

Sanotaan "älä näytä meille hirviötä", mutta niin voi itse asiassa tehdä. Jujuna on mysteerin ylläpito, odotus ja pelko kaiken keskiössä, ja kun juoni vie itsensä pois jännityksestä, mikä niin hyvin luotiin ensimmäisellä puoliskolla, Nosferatu alkaa tuntua hieman... pitkältä?

On silti sanottava, että jokainen kohtaus on rakennettu teknisellä kekseliäisyydellä, jollaista ei vain näe joka päivä tai vuosi. Eggers ammentaa samoista goottilaisista työkaluista, jotka toimivat niin hyvin The Witchissa, ja valaistus, vastakohdat ja kameratyöskentely on kaikki toteutettu kiitoksen ansaitsevalla tarkkuudella. Mestari on työssään, ja Eggersillä on silmää, mutta hän selvästi myös tietää, miten ympäröidä itsensä kyvyillä, jotka ymmärtävät hänen visionsa.

Nosferatu on muistiin jäävä hyvin toteutettu lisä ohjaajansa vaikuttavaan tuotantoon, ja hän on edelleen yksi seuraamisen arvoisista ohjaajista, varsinkin jos pitää kauhun lajityypistä, mutta myös siinäkin tapauksessa, että ei pidä. Nosferatu on hyvä elokuva, mutta ei onnistu lunastamaan nostamaansa suurta shekkiä yhdistäen niin paljon mahdollisuuksia niin tarinaan itseensä, mukana tulevaan kuvastoon kuin kykyihin niin kameran edessä kuin takanakin. Toivon, että Orlokia olisi käytetty vähemmän, vaikkakin se olisi ollut lähdemateriaalille uskollisena olemisen kustannuksella, ja että enemmän työtä olisi käytetty hänen hahmoonsa ja kasvoihinsa. Kuitenkaan kyseessä ei ole elokuva, jonka katsomista katuisi, se on selvä.

"Hän on tulossa."