Tässä mielessä Oggi ja torakat on poikkeus. Siinä ei ole syödä, eikä saalisteta. Gaumont Film Companyn kymmenen vuotta vanha animaatio ei keskity ravintoketjun kilinään -- ranskalaisessa mykkäanimaatiossa riitelevät asiat, eivät elukat.
Laiskanpulskea Oggi-kissa tykkää katsella telkkaria. Sen serkku on ärsyttävä luuseri, joka asuu Oggin kämpillä, ja tykkää myös katsella telkkaria. Samassa talossa asuu myös kolme torakkaa, Joey, Dee Dee ja Marky, jotka ovat nimensä velkaa eräälle punk-bändille. Niin, ja naapurissa asuu iso hurtta. Sekin katselee telkkaria.
Paavo Pesusienen tavoin kussakin Oggin jaksossa on oma kokonaisuutensa, jossa hahmojen agenda vaihtelee. Sarjan idea ei siis ole yksinkertaisesti kuvata yhden eläimen tuhoon tuomittua yritystä syödä pienempäänsä. Huumori on kuitenkin samankaltaista - kahdeksanminuuttiset jaksot ovat pelkkää slapstickiä ja kommellusta, mutta toisin kuin muiden animaatioiden pikkueläimet, torakat eivät ole immuuneja väkivallalle.
Sarja rikkoo sympaattisen altavastaajan koskemattomuutta. Kukaan hahmoista ei ole sympaattinen ja kaikki saavat pataansa, lajista ja koosta riippumatta. Pisteet animaatio saa myös torakoiden luovasta väkivallasta, sekä satunnaisista popkulttuuriviittauksista. Miinukset ikävä kyllä siitä, ettei sekään aina riitä.
Nostalgia myy, mutta toisaalta vaatii himpun verran kuin kymmenen vuotta nostamaan keskiverron aamupiirretyn kulttiasemaan. Ja jos aikuista ei piirrosväkivalta edes hymyilytä, ei se luultavasti toimi lapsillekaan, nekään kun eivät ole ihan tyhmiä. Oggin kohderyhmä on siis kapea kuin valtion leipä, ja hymyilyttää suurin piirtein joka kolmannella jaksolla, silloinkin aika vähän.
