Paholaisen suu

Devil's Mouth on neljäs hainelokuva, jonka olen arvostellut hyvin lyhyessä ajassa. Kuten olet varmaan jo huomannut, pidän hainelokuvista. Tai jälkikäteen ajatellen minun pitäisi ehkä olla rehellinen: pidän haielokuvien ideasta enemmän kuin itse elokuvista, sillä totuus on, että ne harvoin – itse asiassa lähes koskaan – onnistuvat olemaan muuta kuin lievästi viihdyttäviä. Ja tänä vuonna alalajityyppiä on koetellut myös uusien elokuvien tulva. En tiedä, kuinka monta hainelokuvaa on julkaistu, mutta olen jäänyt paitsi ainakin parista, joista luulen voivani iloisesti luopua. Ajattelin kuitenkin, että Devil's Mouthin lähtökohta kuulosti tarpeeksi typerältä herättääkseen kiinnostukseni, ilman että olisin niin naiivi, että olisin luonut minkäänlaisia odotuksia.

Juoni:
Viisi ystävää lähtee Thaimaan Devil’s Mouth -luolajärjestelmään viimeiselle seikkailulleen ennen kuin todellinen elämä alkaa. Pian he kuitenkin huomaavat, että jotain jahtaa heitä veden pinnan alla – nopeaa, äänetöntä ja tappavaa. Tukahduttavassa pimeydessä heidän luottamuksensa joutuu koetukselle, paniikki valtaa mielen ja jokaisesta väärästä askeleesta tulee taistelua selviytymisestä.

Kun luin, että ohjaajana oli Jeff Wadlow, olin aluksi varsin tyytyväinen, sillä nimi on minulle tuttu. Sitten kuitenkin tajusin, ettei tämä välttämättä tarkoita mitään positiivista. Loppujen lopuksi juuri Renny Harlin ohjasi keskinkertaisen Deep Waterin, joka on myös vuoden toistaiseksi toiseksi paras hainelokuva – vaikka se ei paljon sano. Sitten tajusin, että Wadlow oli ohjannut Kick-Ass 2:n, joka oli kaikkea muuta kuin hyvä. Ja totta puhuen hänen ansioluettelossaan ei ole mitään, mistä kannattaisi kirjoittaa kotiin.

Näyttelijät ovat suhteellisen tuntemattomia. Pääroolia esittävällä Kathryn Newtonilla on melko vankka ansioluettelo, johon kuuluvat muun muassa Ant-Man and the Wasp, Ready or Not 2, Three Billboards ja Big Little Lies. Muut näyttelijät olen ehkä nähnyt jossain satunnaisessa tuotannossa siellä täällä. He tekevät parhaansa käsikirjoituksen kanssa, joka ei juuri jää mieleen, ja suurimman osan ajasta he viettävät luolissa kauhistuneina ja huutaen.

Juonirakenteen valinta on jonkin verran mielenkiintoinen. Olemme tottuneet siihen, että hainelokuva – tai kauhuelokuva yleensä – alkaa jonkinlaisella hyökkäyksellä, mutta tässä elokuvassa ei. Tapaamme ystäväporukan, joka on Thaimaassa, jossa he aikovat juhlia ja purjehtia turkoosilla vesillä. Kestää itse asiassa 31 minuuttia (kyllä, tarkistin), ennen kuin näemme elokuvan antagonistin ruudulla. Tajusin jälkikäteen, että samaa voisi sanoa elokuvasta Deep Water, joka myös etenee hitaasti esittelemällä päähenkilöt ja heidän henkilökohtaiset tarinansa, ennen kuin tarina todella lähtee liikkeelle kohtalokkaan lennon alkaessa. Ero on siinä, että kyseisessä elokuvassa, vaikka hahmot eivät olleet syvällisiä eivätkä erityisen sympaattisia, onnistuimme silti luomaan jonkinlaisen yhteyden heihin.

Tässä elokuvassa tuntuu enemmän siltä, että käsikirjoittajat haluavat meidän pysyvän näiden täysin mielenkiinnottomien ja melko ärsyttävien teini-ikäisten seurassa niin kauan, että alamme todella kaivata heidän saavan ansaitsemansa rangaistuksen. Ja siinä he todellakin onnistuvat, vaikka se ei tunnu erityisen miellyttävältä. Dynamiikkaa tai kemiaa ei ole lainkaan. Parhaiden ystävien, Saran ja Maxin, olisi pitänyt lopettaa ystävyytensä jo kauan sitten, ja yleisesti ottaen ystävyyssuhteet tuntuvat hyvin haurailta.

Kaksi kolmasosaa elokuvasta tapahtuu luolajärjestelmän sisällä, ja ensi silmäyksellä se kuulostaa siltä, että se voisi olla sekä hermoja raastavaa että klaustrofobista, mutta ongelmana on, että elokuva on onnistunut varsin tehokkaasti välttämään sekä jännitystä että ahdistusta. Tämä liittyy osittain siihen, mitä mainitsin edellisessä kappaleessa. Hahmoista ei välitä, joten ei välitä myöskään siitä, että he ovat peloissaan. Eikä aluksi pinnan alla pysyttelevän nälkäisen paskiaisen aiheuttama uhka ole lainkaan tehokas. Jos tekijät olisivat uskaltaneet mennä hieman yli laidan verikuvien kanssa sen sijaan, että pakottivat elokuvalle PG-13-ikärajaluokituksen, se olisi voinut olla ainakin hieman mielenkiintoisempi, mutta se on yksinkertaisesti liian lapsille sopiva.

Visuaalisesti on vaikea sanoa. Luolien ulkopuolella kuvatut kohtaukset ovat varmasti viehättäviä, mutta niin kauniissa ympäristössä on vaikea tehdä rumaa elokuvaa. Luolien sisällä puolestaan on tietenkin pimeää ja pirun kamalaa. Ja se on luultavasti hyvä asia siinä mielessä, että keskinkertaisella CGI:llä pääsee helpommin läpi. Tässä suhteessa Devil’s Mouth ei ole huono eikä hyvin tehty. Se jää lopulta vähän ”meh”-tunnelmaan. Sitten hai alkaa hypätä vedestä kiinni tulikärpäsiin tai johonkin, ja se on… odottamatonta. Ja se nauttii todella täysillä törmäämisestä luolamuodostelmiin, ikään kuin sillä olisi pässi haarniskassaan. Kun sen pää juuttuu onteloon, yksi hahmoista huutaa, että ”hait eivät osaa uida taaksepäin”, ja hetken ajan luulen, että he aikovat tehdä Deep Blue Sea -tyylisen tempun ja todistaa sen raukan olevan väärässä. Mutta he välttävät sen. Puoli pluspistettä tai jotain.

Olin toivonut, että Devil’s Mouth tarjoaisi edes viihdettä, jota kannattaisi katsella automaattiohjauksella, mutta se tuskin edes onnistuu siinä. Olen tullut vuosien mittaan yhä kärsimättömämmäksi, ja tässä elokuvassa keskittymiseni herpaantuu ja alan katsella kelloa miettien, milloin tämä kaikki loppuu. Joten jos viihdyt helposti, olet kärsivällinen ja haluat lähteä matkalle ärsyttävien teinien ja äreän hain kanssa, niin ehkä Devil’s Mouth on juuri sinun makuusi. Muussa tapauksessa sinun kannattaisi itse asiassa pysyä turvallisella etäisyydellä. Ja muuten: vuoden toistaiseksi paras hainelokuva on nimeltään Thrash. Se ei ollut loistava, mutta ei myöskään roskaa. Siinä kaikki tältä erää.