Elokuva rakentaa tunnelmaansa hienovaraisesti. Kauhua ei kasvateta varjoista syöksyvillä möröillä tai kohti kameraa lentävillä esineillä, vaan pienillä asioilla, kuten mystisesti kattoeristeiden väliin päätyneellä lapsuuden kuvalla, oudolla varjolla valkoista ovea vasten tai kummilla kolahduksilla alakerrassa. Tämä on eittämättä miellyttävää vaihtelua ainaiseen yllätysmomenttiin perustuvaan säikyttelykauhuun, joka käy nopeasti vanhaksi.
Koska pelkoa aiheuttavat elementit ovat näin vähäeleisiä, leffan on nojattava vahvasti mukanaolon fiilikseen. Paranormal Activityssä näyttelijöiden vastuu on tavallista suurempi - koko elokuva tapahtuu samassa talossa, ja pihallakin käydään vain yhden ainoan kerran. Rainan onneksi molemmat näyttelijät hoitavat hommansa pääasiassa hyvin, pieniä notkahduksia lukuunottamatta.
Hyvistä yrityksistä huolimatta tunnelma pääsee väsähtämään. Ruudulla tapahtuu yksinkertaisesti jo liiankin vähän, ja samoja elementtejä toistetaan turhaan. Suurin ongelma on kuitenkin kameran ainainen läsnäolo - se asemoidaan välillä turhankin selkeästi kuvaamaan tapahtumia, ja sen mukanaroudaamisen syyt puskevat koko ajan uskottavuuden rajoja vasten. Kliseinen loppuratkaisu puolestaan jättää tympeän maun suuhun. Erikoisen rakenteensa vuoksi lajityypin ystävien kannattaa kuitenkin katsastaa filkka, etenkin jos pitää kauhustaan hienostuneesti jännänä.