Ohjaajalegendan jokaisen elokuvan jälkeen uskoo nähneensä söpöyden huipentuman, eikä Ponyo rantakalliolla riko kaavaa lainkaan. Ponyo on pieni punertava kalatyttö, joka muistuttaa lähinnä suloista pyöreää päätä, joka on liitetty liehuvaan mekkoon. Sosuke-poika noukkii Ponyon huostaansa, kun löytää karkumatkalle lähteneen fisun ranta-aallokosta lasipurkkiin juuttuneena. Kaverusten välille syntyy heti vahva tunneside ja Ponyo pyrkii muuttumaan ihmistytöksi, jota meressä elävä goottidandyltä näyttävä velhoisä katsoo pahalla.
Ponyo rantakalliolla on ehdottomasti Miyazakin elokuvista ensimmäinen selkeästi pienemmälle väelle suunnattu. Tarinan suloinen, mutta kovin mustavalkoinen juoni on hyvin ennalta-arvattavissa, eikä siinä paljoa perustella päätöksiä. Lasten välinen rakkauskin paisutellaan hämmentäviin mittasuhteisiin, vaikka kyseessä on kuitenkin viattomat viisivuotiaat. Kerronta on myös melkoisen poukkoilevaa, mutta niinhän sen kuulukin olla pienessä mielikuvitusta pursuavassa päässä. Silti vanhempikin katsoja sulaa hellyttävälle tarinalle ja jälleen kerran herkulliselta näyttävälle animaatiomaailmalle.
Miyazaki piirsikin itse merikohtaukset, joissa vesi on välillä pauhaavan vaarallinen ja toisinaan kristallinkirkkaan rauhallinen. Piirrostyössä ei ole käytetty lainkaan tietokoneita, mikä tekee lopputuloksesta karun tyylikkään. Harmillista tosin on huomata, että Miyazakille tyypilliset maagisen kädenjäljen pienet elementit paistavat miltei kokonaan poissaolollaan.