Power Ballad

John Carney on merkinnyt minulle paljon elokuvien ja musiikin ystävänä. Vuonna 2006 hänen elokuvansa Once kosketti minua syvästi. Yksinkertainen mutta kaunis tarina irlantilaisesta muusikosta Guysta (Glen Hansard), joka tapaa Girlin (Markéta Irglová), herätti minussa niin monia tunteita, ehkä ennen kaikkea musiikin ansiosta. He voittivat ansaitusti Oscar-palkinnon kappaleesta ”Falling Slowly”, mutta kyse oli paljon enemmän kuin siitä. Olen sittemmin lukenut, että Glen ja Markéta olivat tavanneet jo useita vuosia aiemmin, kun Glenin bändi soitti, ja että he aloittivat suhteen Once-elokuvan kuvauksien jälkeen, ja se kesti pari vuotta tai niin.

Huomautus: Elokuvan menestyksen jälkeen he perustivat yhtyeen Swell Season. Näin heidät livenä Bernsissä noin vuonna 2011, kun Eric Gadd soitti koskettimia, ja se oli loistava konsertti, jossa kuultiin paljon upeita kappaleita kaikille kiinnostuneille. Mutta riittää jo nostalgia. Carney on tehnyt useita musiikkielokuvia Once-elokuvan jälkeen ja on nyt palannut elokuvalla Power Ballad.

Lyhyt yhteenveto elokuvasta: ”Rick elää vanhoista unelmistaan menestyä taiteilijana, mutta ansaitsee elantonsa häälaulajana. Eräässä häissä hän tapaa Dannyn, poikabändin tähden, jonka ura on laskusuunnassa. He löytävät yhteisen sävelen myöhäisillan jamisession aikana. Kun Danny tekee Rickin kappaleesta hitin, Rick lähtee takaisin hakemaan tunnustusta, jonka hän uskoo ansaitsevansa.”

Kuten mainitsin, Carney on kiinnostunut varsinkin musiikkielokuvista. En ole nähnyt elokuvia Songs from Manhattan, Sing Street tai Flora and Son, mutta Once teki minuun syvän vaikutuksen, samoin kuin hänen draamansa On the Edge, jossa Cillian Murphy näyttelee itsemurha-aikeissa olevaa nuorta miestä. Ajatus Paul Ruddista komediassa ei sinänsä ollut erityisen houkutteleva, mutta juuri Carneyn aiemmat saavutukset saivat minut katsomaan elokuvan * Power Ballad*.

Siirrymme siis arvostelun näyttelijöitä käsittelevään osioon ja liitämme sen siihen, mitä kirjoitin Ruddista edellä. Oli aika, jolloin pidin Ruddia todella viehättävänä näyttelijänä ja monet hänen komedioistaan olivat varsin viihdyttäviä. Pidin myös ensimmäisestä Ant-Man-elokuvasta. Mutta jossain vaiheessa aloin tajuta, että Rudd esittää periaatteessa täsmälleen samaa roolia elokuvasta riippumatta. Hän ei suinkaan ole ainoa tässä, mutta minulle se alkoi jotenkin käydä hieman hermoille. Positiivisena puolena on kuitenkin se, että elokuvassa * Power Ballad* hän melkein löytää takaisin sen alkuperäisen viehätyksensä. Ehkä se johtuu myös siitä, ettei kyseessä ole ”tyypillinen” Rudd-komedia, sillä tässä elokuvassa hän pääsee todellakin loistamaan hieman.

Danny Wilsonin roolissa nähdään Jonas Brothers -yhtyeen jäsen Nick Jonas, joka on esiintynyt muun muassa uusissa Jumanji-elokuvissa ja elokuvassa Midway. Ei ole yllätys, että hänellä on poikabändin charmia, joka loistaa ruudun läpi, ja katsoja sekä säälii häntä että haluaa antaa hänelle pienen potkun palleihin, kun hän varastaa Rickin musiikkia. Muita erottuvia hahmoja ovat Rickin cover-bändin kaverit, joista hänen kaverinsa Sandy, jota esittää Peter McDonald, tekee suurimman vaikutuksen. Marcella Plunkett, joka näyttelee Rickin vaimoa Rachelia, on myös vaikuttava.

Tässä elokuvassa on paljon nautittavaa. ” Power Ballad ” ei ehkä tarjoa mitään uutta eikä se ole virheetön, mutta se, mitä se tekee, se tekee hyvin. Se on kevytmielinen, viihdyttävä pieni helmi, joka ei ota itseään liian vakavasti, mutta ei myöskään muutu typeräksi. Toisaalta se ei ole amerikkalainen komedia, vaikka Rudd ja Jonas esittävätkin päärooleja.

Carney todistaa jälleen kerran, että draamaa, komediaa ja musiikkia on mahdollista yhdistää, ja kohtaus, jossa Rick ja Danny istuvat jammailemassa, molemmat humalassa ja hieman pilvessä, on sekä hauska että ihastuttava. Kuten olet ehkä huomannut, olen hieman heikkona tämän tyyppisille elokuville. Se muistuttaa minua Danny Boylen äärimmäisen aliarvostetusta ja oivaltavasta elokuvasta Yesterday, vaikka näiden kahden juoni onkin täysin erilainen. Arvostan myös Rickin perheen sisäistä dynamiikkaa. Tapaa, jolla hänen murjottava teini-ikäinen tyttärensä vähitellen lämpiää isänsä musiikillisia taitoja kohtaan, sekä tukevaa, teräväkielistä ja ihastuttavaa vaimoa, joka vitsailee, että Rickin on ihan okei mennä groupieiden kanssa, kunhan hän vain kertoo siitä vaimolleen. Lisäksi kappale, jonka Danny varastaa, on itse asiassa todella hyvä, vaikkakaan se ei aivan yllä ”Once”in ja ”Falling Slowly”n tasolle.

Joten jos haluat pitää tauon kohtalokkaasta seikkailusta tai olet ehkä tilapäisesti kyllästynyt kauhu- tai hainelokuviin, anna elokuvalle ” Power Ballad ” mahdollisuus. Se on ehdottomasti katsomisen arvoinen.