En juurikaan pidä antologioista. Ei siksi, ettei niissä olisi sisältöä tai omanlaistaan tarinallista kerrontaa, ja elokuvat The Ballad of Buster Scruggs, Sin City, Magnolia ja Traffic osoittavat, että on elegantteja tapoja kutoa kerrontaa erillisistä tarinoista.
Mutta minulle jatkuvuuden puute on niin häiritsevää, että seuraaminen on hankalaa, vaikeampaa olla kiinnostunut ja vaikeampi keskittyä. Predator: Killer of Killers on uusi animaatioelokuva Preyn luojalta Dan Trachtenbergilta, ja juurikin antologia, missä varsinainen tarinankerronta hylätään, ja tilalla on sarja välähdyksiä, jotka ovat lähinnä kovan näköisiä taistoja ihmissotureiden ja predator-olioiden kesken kautta aikain.
Lähtökohta on hyvin yksinkertainen: katsoja seuraa kolmea erilaista soturin kutakin hyvän puoli tuntia kerrallaan: viikinkiä, ninjaa ja toisen maailmansodan lentäjää, joista jokaisen predator valitsee ja haastaa, ja sitten on osoitettava arvonsa niin soturina kuin saaliina. Toisin sanoen kyseessä on edelleen antologia, mutta samaan aikaan myös eräänlainen kokoelma kolmesta erillisestä ja jokseenkin pitkästä lyhytelokuvasta. Ja jokainen saa vieläpä varsin lopullisen ratkaisunsa ennen seuraavaan siirtymistä. Tarinoiden välillä ei ole yhteyttä muuta kuin ulkoinen samankaltaisuus, ja jokainen näyttää valitun siksi, että katsoja pääsee ihastelemaan predatorin menoa, eikä lähtökohtaa sen ihmeemmin haasteta, kuten ei tehnyt Prey-elokuvassakaan.
Animaatiotyyli muistuttaa sellaista, mitä on aiemminkin nähty muun muassa muutama vuosi sitten Netflixin Blue Eyed Samuraissa. Kaikessa on tarkoituksellinen hitaus ja samalla animaatiossa kulmikkuus, joka saa kaiken tuntumaan enemmän analogiselta, mutta samaan aikaan puutetta yksityiskohdista ja väkivallasta ei ole. Yhdessä muodostuu vahva kokonaisuus, joka kilpailee helposti muiden kovan luokan animaatioiden kanssa. Kyseessä on kaunis elokuva, eikä rahasta ole ollut puutetta. Joshua Wassung auttoi tekemään Preyn, ja hänen animaatiostudionsa Third Floor. Kyseessä on studion ensimmäinen elokuva, ja melkoinen sellainen.
Kerronnallisesti oli viisasta Trachtenbergilta ja Wassungilta antaa predatorien olla vähän ärsyttäviä ja turhauttavia sivujuonteita tärkeissä taisteluissa kullekin kolmelle päähenkilölle, ja näin mukana on jo valmis motivaatio ja vaisto toimia. Mikään ei tosin ole kovinkaan syvällistä, ja jos jostain sopii valittaa, on se, ettei elokuva koskaan edes yritä mennä pintaa syvemmälle. Jokaiselle päähenkilölle voi vain suoraan lätkäistä yhden sanan: "kosto", "kunnianhimo" ja niin edelleen.
Mutta tämä tarkoittaa myös sitä, että Killer of Killersissä on välittömyys ja keveys, ja tämä tarkoittaa sitä, että huolimatta loputtomasta väkivallasta ja kovista henkilöhahmoista tuntemassa kovia asioita, on katsojan helppo vain antaa tarinan viedä sohvalla istuessaan ja nauttia siitä, mitä tulee. Aika näyttää, onko kunnianhimoisempi Predator: Badlands parempi, mutta tässä on silti jo nyt hyvää Predator-viihdettä, joka onnistuu välttämään antologian sudenkuopan tietämällä, mikä oikeastaan onkaan.