Marsalkka, Henninen ja Lihi ovat syrjäytymisen rajalla tasapainoilevia kalliolaisia. Eivät niitä vanhan liiton kalliolaisia joilla on tatuoinnit kahdesta vankilasta ja kiertävä porttikielto puoleen alueen kuppiloista, mutteivät myöskään uusia hipsterikalliolaisia jotka tunkevat nappomiesten reservaattiin ja puskevat vuokratasoa ylöspäin. Tässä, ja vähän kaikessa muussakin he ovat väliinputoajia, turhakkeita joita kiinnostaa yhtä vähän niin laillinen kuin laitonkin työsarka.
Pussikaljaelokuva kertoo tämän kolmikon kesäpäivästä, johon ei yllättäen liity mitään erityisen eeppistä. Pää pitäisi saada sekaisin, mutta kun tuli astuttua paskaan ja poliisikin tylyttää. Heebot harhailevat pitkin Kalliota, pyrkien välillä sieltä poiskin, mutta luonne ei kestä "ulkomaailmaa".
Elokuvan kirjallinen alkuteos perustui paljolti tajunnanvirtaan, ja se on antanut myös käsikirjoitukselle melko löysän rakenteen. Juuri tämä onkin saattanut osoittautua hieman suureksi suupalaksi ensiohjaaja Jankerille, koska elokuvan kohtaukset eivät oikein suostu nivoutumaan yhteen. Vaikutelmaa ei varsinaisesti paranna tv-tasoiseksi jäänyt kuvaus ja valaistus. Kaupunkikuvaukseksi tässä on myös aivan liian vähän kaupunkia.
Dialogi elokuvaan on ammennettu tietyillä muutoksilla kirjasta, ja se onkin varmaan omalla kuivakkaan humoristisella tavallaan sen parasta antia. Itse olisin vain vetänyt nupit rohkeasti Kaurismäkeen asti, mutta elokuvaan lisätyt komediapoliisit varmistavat ettei sen sävy yllä sellaisiin sfääreihin. Harmi sinänsä, koska päähenkilöittensä tapaan elokuva jää näin ilman mitään selkeää tyyliä tai linjausta. Lennokkaampi voisi pitää sitä "mietiskelynä Suomen kasvavista luokkaeroista ja syrjäytymiseen johtavasta päämäärättömyydestä", mutta itse pidän sitä vain yksinkertaisesti päämäärättömänä.
Pussikaljaromaanin tai jonkinlaisen henkisen kalliolaisuuden faneille Pussikaljaelokuva antaa varmasti paljon, ja monia sen repliikeistä tullaan epäilemättä raiskaamaan puhki Roskapankin penkeillä seuraavien vuosien aikana, viimeistään sitten kun se esitetään televisiossa. Minä olen romaanista lukenut vain arvostelut ja analyysit, ja vaikkakin arvostelijana sijoitun perinne-kalliolaiseen palkkaluokkaan, en koe vahvaa samaistumista tähän joukkoon.
Pussikaljaelokuvasta on kuitenkin aistittavissa tiettyä varauksetonta lämpöä ja symppaamista sen kuvaamia hahmoja kohtaan, ja siinä on epäilemättä mukana aimo annos sitä "aitoutta" mitä Kallio voi kesäisenä päivänä tarjota. Se tuntuu kuitenkin parhaimmillaan yltävän vain tulkitsemansa kirjan oheistuotteeksi, bonukseksi joka antaa äänet ja kasvot sen hahmoille. Näyttelijäntyössä ei kyllä olekaan valittamisen sijaa, ja etenkin Eero Milonoff vetää Hennisenä vallan viihdyttävän ja mieleenpainuvan suorituksen. Klassikoksi se ei silti riitä tätä rainaa nostamaan.