Spider-Man: Brand New Day

Spider-Man, Peter Parker – ajatuskin saa minut hieman nostalgiseksi, melkein samalla tavalla kuin Batman. Olen rakastanut Spider-Mania jo pikkupojasta asti, jolloin katselin sarjakuvaa, istuin matkailuvaunun takapenkillä lomamatkoilla ja ahmin sarjakuvalehtiä. Yksi ehdottomasti rakkaimmista elokuvamuistoistani on, ja tulee aina olemaan, Sam Raimin ensimmäinen Spider-Man-elokuva. Elokuvia rakastavalle viisitoistavuotiaalle siinä oli aivan kaikkea: huikeaa toimintaa, jännitystä, tunteita, upeita erikoistehosteita, fantastinen ääniraita sekä Raimin leikkimielisyys ja rakkaus elokuvataidetta ja alkuperäismateriaalia kohtaan.

Kun Andrew Garfieldin tähdittämä uudelleenkäynnistys ilmoitettiin, otin sen melkein henkilökohtaisesti. Miksi? Elokuvissa itsessään ei oikeastaan ollut mitään vikaa, sillä ne eivät olleet huonoja eivätkä erityisen hyviä. Ja kun sitten ilmoitettiin vielä yhdestä uudelleenkäynnistyksestä, jossa pääroolissa oli Tom Holland, aloin raapia päätäni. Mutta sitten Jon Wattsin ohjaama Spider-Man: Homecoming tuli ensi-iltaan, ja se vakuutti minut jonkin verran, sillä Holland hurmasi minut täysin, ja elokuvassa oli sama leikkimielisyys ja rakkaus kuin Raimin ensimmäisessä elokuvassa viisitoista vuotta aiemmin. Toimintakohtaukset olivat tyylikkäitä ja huumori ihastuttavaa, ja nautin myös elokuvista Far From Home ja No Way Home, vaikkakaan en aivan yhtä paljon.

Nyt on siis aika Hollandin esittämän Spider-Manin neljännelle sooloelokuvalle, ja juoni on seuraava: ”Peter Parkerille on koittanut aivan uusi päivä. Maailmassa, joka ei enää muista häntä, hän taistelee rikollisuutta vastaan Spider-Manina. Mutta suru siitä, että hänen ystävänsä jatkavat elämäänsä ilman häntä, saa jotain Peterin sisällä muuttumaan. Samalla tämä muutos saattaa olla ainoa keino pelastaa kaupunki ja rakkaansa uudelta, voimakkaalta viholliselta, jota kukaan ei edes näe. Maailma on ehkä unohtanut Peter Parkerin. Mutta hän ei ole unohtanut heitä.”

Watts ohjasi kolme ensimmäistä elokuvaa, joissa Holland näytteli Spider-Mania, mutta tällä kertaa ohjausvastuu on siirtynyt Destin Daniel Crettonille, joka on ohjannut muun muassa viihdyttävän Shang-Chi and the Legend of the Ten Rings -elokuvan. Mielestäni se on hyvä valinta, vaikka olisin mielelläni nähnyt Wattsin myös tässä ohjaajan tuolissa. Ystäväkolmikko, joka on nyt hajonnut, koostuu tuttuun tapaan Hollandista, Zendayasta ja Jacob Batalonista, mutta muissa rooleissa näemme Sadie Sinkin sarjasta Stranger Things, Mark Ruffalon, joka palaa rooliinsa Bruce Bannerina/Hulkina, Florence Pughin, joka puhuu pienistä perunoista (yllättäen aivan kirjaimellisesti), sekä Jon Bernthalin, joka ilmestyy paikalle ja murisee Punisherina.

Juoni ei ole erityisen monimutkainen eikä se tuo mukanaan suuria uutuuksia, mutta jännitystä ja viihdettä riittää. Pidän aluksi näkymättömästä vihollisesta ja sen liikkumistavasta. Se on tyylikäs, mikä on epätavallista supersankarisarjalle, ja tuo mieleen yhden lapsuuden suosikeistani, Denzel Washingtonin elokuvan Fallen, jossa hän jahtaa ruumiista toiseen siirtyvää demonia. Aikaisempien elokuvien huumori on edelleen vahvasti läsnä, ja pääasiassa Ned Leeds, Frank Castle ja Yelena Belova tarjoavat komiikkaa. Arvostan sitä, että Castle saa itse asiassa hieman suuremman roolin, sillä hän on Spider-Manille hauska liittolainen, joka mieluummin räjäyttää ihmisten päät irti kuin esittää turhia kysymyksiä. Nauroin hieman eräässä toimintakohtauksessa, jossa hän liukuu selällään ja ampuu samalla päästämällä Punisher-tyylisen murinan, josta on tullut hänen tavaramerkkinsä.

Kaiken kaikkiaan olen aika kyllästynyt supersankarisarjaan, joka harvoin yllättää, mutta * Spider-Man: Brand New Day * on kokonaisuudessaan todella nautinnollinen elokuva, joka osoittaa, että genrellä on yhä hetkensä. Se leikkisyys, josta olen hehkuttanut, on iso osa sitä, mutta ehkä ennen kaikkea se on Holland, joka on mielestäni aivan loistava pääroolissa. Myös muut näyttelijät tekevät hyvää työtä, vaikka osat Bruce Bannerin kanssa käydyistä vuoropuheluista tuntuvatkin hieman liian pakotetuilta. Elokuva on myös ainakin neljännes tuntia liian pitkä, mutta tämän pelastaa se, että vauhti hidastuu harvoin muutamaa hetkeä pidemmäksi ajaksi. Toisaalta minusta tuntuu, että Spider-Manin eli Peter Parkerin sisäinen kamppailu voi käydä hieman tylsäksi, ja tuntuu siltä, että toistuva teema siitä, kuinka vaikeaa on olla sekä supersankari että ihminen, on jo käytetty loppuun. Hyväksyn sen kuitenkin jossain määrin, koska se on toteutettu varsin hyvin. Uudelleenkäynnistyksessä on myös tunne-elämän syvyyttä, josta olen aina pitänyt, eikä Brand New Day ole poikkeus. Loppukohtauksessa minulla oli jopa muutama kyynel silmissä.

Spider-Man-sarja on yksi harvoista supersankarielokuvista, joita voin edelleen odottaa innolla ja katsella ilman, että pyöräytän silmiäni huonojen vitsien, venytettyjen lopputaistelujen tai kokonaisen kaupungin romahtamisen vuoksi. Se on todella tyylikäs elokuva, ja kohtaukset, joissa verkkoa heiluttaen liu’utaan kaupungin halki, ovat erityisen ihastuttavia, ja myös toimintajaksojen toteutus toimii todella hyvin. Brand New Day olisi jälleen kerran hyötynyt hieman lyhentämisestä, ja antagonisti on ehkä alussa hieman liian tuntematon, mutta paljastus puolestaan tarjoaa miellyttävän yllätyksen, joka varmasti vaikuttaa laajempaan universumiin tavalla tai toisella. Silti pidän siitä, ettei kyse ole aina galaksienvälisestä superroistosta, joka uhkaa räjäyttää Maan tai koko universumin.

Yhteenvetona siis: jos pidät Spider-Man-elokuvista, tulet varmasti pitämään myös Brand New Daysta.