Star Trek Into Darkness

Lukuun ottamatta merkkejä laiskasta käsikirjoituksesta ja heikohkoa kolmatta näytöstä, ohjaaja J.J. Abrams teki vakuuttavaa jälkeä modernisoidessaan scifi-klassikon, joka on tulevaisuuden kuvillaan inspiroinut maailmaa jo pidemmän aikaa. Toiseen osaan päässyt Abrams Trek kuitenkin unohtaa pitkälti ne viimeisetkin hyvät asiat ensimmäisestä elokuvasta ja matkustaa tutun turvalliseen Planet Hollywoodiin, jossa reikäinen ja puolivillainen tarina verhotaan efekteillä ja ryminällä jälkiseurauksia juurikaan ajattelematta.

Ensimmäisessä elokuvassa päivän pelastanut nuori Enterprisen miehistö on saanut tarkkailutehtävän alkukantaisen väestön planeetalle. Kapteeni James Kirk (Chris Pine) joutuu kuitenkin pahan tilanteen eteen ja tekee rämäpäisenä toimijana valintoja, jotka eivät ole tähtiliiton mieleen. Tekemisellä on seurauksensa ja James on vaarassa ajautua erilleen urasuunnitelmistaan sekä miehistöstään. Kohtalo kuitenkin puuttuu peliin Tähtiliittoa ja lopulta myös ihmiskuntaa uhkaavan vaaran muodossa, ja mutkien kautta Enterprisen väki on jälleen pelastamassa päivää.

Tarina pitää sisällään kiitettävän määrän hahmoja, paikkoja ja käänteitä, eikä sen parissa tule tylsää. Kuitenkin heti alussa nähtävä hätäinen leikkaaminen tunnelmasta toiseen kielii käsikirjoitusongelmista tai välinpitämättömyydestä sitä kohtaan. Ongelma pahenee myöhemmin, kun elokuva tekee runsaasti kliseisen laiskoja ratkaisuja viedäkseen tarinaa eteenpäin. Tällöin unohdetaan yleinen loogisuus, tieteelliset faktat kuin myös fysiikan lait, jotka ovat aina olleet Star Trek -maailman kulmakiviä. Elokuvan kerronta kuitenkin rullaa hurjaa vauhtia eteenpäin, eikä ongelmiin juuri ehdi tarttua, kun raina vie jo katsojaa kohti uusia tapahtumia. Perinteisessä kesähöttöelokuvassa tällainen toimintahan on ihan odotettavissa, mutta kun kyseessä on Star Trek -elokuva, siltä pitäisi pystyä odottamaan enemmän.

Ensimmäisessä elokuvassa oiviksi valinnoiksi osoittautuneet näyttelijät klassisten Star Trek -hahmojen saappaissa palaavat luonnollisesti myös kakkososassa. Vaikka yleisellä tasolla kemiat pelaavat hyvin yhteen ja varsinkin Chris Pinen loistava William Shatnermainen olemus ja Karl Urbanin huikea Bones-tulkinta piristävät, on näyttelijöiden suorituksessa havaittavissa ajoittain outoa tönkköyttä ja pakotettua huumoria. Osa dialogista lausutaan kuin suoraan paperista ja useiden hahmojen jäykkä olemus saattaa sysätä katsojan pahasti pois tunnelmasta. Onneksi Peter Wellerin ammattimainen ote on yllättävä ja positiivinen lisä, joka pitää tunnelmaa yllä.

Vaikka paatuneimmat tähtirekifanit eivät pitäisikään elokuvan kaikista kosmeettisista uudistuksista, ei käy kieltäminen etteikö ohjaaja J.J. Abrams hallitsisi hienosti tyylikkään scifi-ilmapiirin luomista ja isojen efektien käsittelyä. Visuaalisella puolella elokuva nimittäin jatkaa klassisen Star Trekin tietä ja tuo ruudulle ison kasan varteenotettavia erikoistehosteita ihmeteltäväksi. Upeat ja tarkat tietokone-efektit uppoavat saumattomasti yksityiskohtaisiin ja tyylikkäisiin lavasteisiin, ja orgaaniset, hengittävät ja vieraat maailmat näyttävät ja tuntuvat uskottavilta, eikä yksityiskohdissa ole säästelty.

Scifisensaatioksi kriitikoiden ylistämä Into Darkness ei kuitenkaan lunasta edes ensimmäisen Abrams Trekin luomia odotuksia vaan päätyy menemään sieltä missä aita on matalin. Ison budjetin elokuvassa suurimmaksi ongelmaksi muodostuu Hollywoodin tapaan se kaikkein halvin osa eli käsikirjoitus, joka ei muka älykkäässä tieteiselokuvassa tiedä hyvää. Blu-raylta löytyviä extroja on 40-minuutin edestä ja ne raottavat elokuvan teon salaisuuksia mielenkiintoisesti ja sen verran yksityiskohtaisesti, että niiden parissa olisi viihtynyt huomattavasti pidempäänkin. Popcornintuoksuista scifiryminää elokuva kyllä tarjoaa täyslaidallisen, mutta näillä eväillä ei mennä sinne, minne kukaan ei ole ennen mennyt.