Will Ferrell on yksi viime vuosikymmenen suosikkikomedianäyttelijöistä ja miehen suoritukset elokuvissa kuten Anchorman ja Talladega Nights iskivät kunnolla nauruhermoihin. Näyttipä hän osaamistaan draaman puolellakin erinomaisen surrealistisessa Aidosti outoa -rainassa. Toisaalta Hollywood-uralle on mahtunut myös monia syrjähyppyjä. Ferrellin uusin tekele, hauskasti suomeksi käännetty, Taloani ette saa voi lukeutua kumpaan tahansa riippuen siitä kuin herkkä ironian maku elokuvan katsojalta löytyy.
Casa de mi Padre on nimittäin melkoisen erikoinen elokuva. Sen inspiraationlähde on 1960-70-lukujen spagettiwesternit, mutta vielä enemmän meksikolaiset telenovelat. Ulkonäkö on tyylitelty tarkoituksella pienen budjetin elokuvan näköiseksi, jossa studiokohtaukset ja ratsastukset sinikankaan edessä pistävät silmään kuin vanha ruosteinen naula. Ironian hioo äärimmilleen, se että elokuva on kaiken lisäksi täysin espanjan kielinen.
Elokuvan juoni kietoutuu Meksikon pohjoisosissa sijaitsevalle Alvarezin karjatilalle, jonka laitumilla Armando (Ferrell) on asunut ja työskennellyt koko ikänsä. Kun tilan tuhlaajapoika ja Armandon nuorempi veli palaa takaisin taskut täynnä rahaa ja kuvankauniin morsion kanssa, ei tiedossa voi olla muuta kuin ongelmia. Ei aikaakaan ennen kuin käynnissä saippuan liukasta kolmiodraamaa, menneissä synneissä piehtaroimista ja jopa sota Meksikon pelätyimmän huumekeisarin sekä korruptoituneiden poliisivoimien kanssa, kuinkas muutakaan.
Juoni ja tapahtumat ovat sitä tyypillistä kornia pulppia, mitä telenoveloilta voi odottaa. Suuri osa komediasta syntyykin siitä että näyttelijät ja tietysti valkoistakin valkoisempi Ferrell tekevät sen täysin vakavalla naamalla. Ikävä kyllä aivan koko elokuvan kestoa sen vitsikkyys ja charmi eivät jaksa kantaa ja kokeellisuuden makua ei voi sivuuttaa. Elokuva olisikin mitä todennäköisimmin ollut parhaimmillaan vain 45 minuutin lyhytelokuvana.
Yksi asia on selvä: Jos Casa de mi Padresta odottaa jälleen yhtä Ferrellin kreisikomedioista, petaa itselleen varman pettymyksen. Elokuvan huumori nojaa lähes yksinomaan hienovaraiseen ironiaan, joka ei välttämättä aukea kaikille, ja silloinkin siitä saattaa jäädä pieni ylipitkän sisäpiirivitsin maku. Hauskaa elokuvantekijöillä onkin varmasti ollut ja se myös huokuu elokuvan jokaisesta kohtauksesta. Toisaalta se myös siirtyy katsojaankin ja heikkouksistaan huolimatta leffa sai minut hyvälle tuulelle.
Elokuvan BD-julkaisulle on kuitenkin annettava todella iso miinus. Vaikka kuvalaadussa ei ole valittamista, ei mukana ole sitten minkäänlaisia extroja. Esimerkiksi kommenttiraidan puuttuminen tällaisessa elokuvassa on miltei anteeksiantamatonta.
