Tarina kertoo Yhdysvaltojen sisällissodan aikaisesta luutnantti John Dunbarista (Costner), joka saa haluamansa siirron rajaseudun tukikohtaan. Paikan osoittauduttua autioksi, mies jää odottelemaan apujoukkojen saapumista seuranaan vain hevosensa ja paikalle ilmestynyt susi. Horisontti pysyy kuitenkin tyhjänä ja Dunbar päätyy tekemään tuttavuutta lähellä asustaviin sioux-intiaaneihin.
Tapaamiset ovat viihdyttäviä, kun yhteinen kieli haparoi ja toisen kummallinen käytös voi saada nyrkit nousemaan pystyyn. Kulttuurien kohtaaminen onkin rakennettu elokuvassa tyylikkäästi, hitaana toisen tapojen oppimisena ja kunnioittamisena. Kommunikaation kehitystä edistää kummasti intiaaniheimon hoivaan pienenä päätynyt valkoinen nainen (Mary McDonnell), johon kaikille niin suurena yllätyksenä herra Dunbar ihastuu. Mitään Pocahontas-tarinaa ei siis ole luvassa, vaan nationalismille löytyy sijansa.
Tanssii susien kanssa on kaunis ja ennakko-odotukset ylittävä elokuva, jonka kahdentoista Oscarin ehdokkuutta ei halua kyseenalaistaa. Kuvaus on ajoittain jopa henkeäsalpaavan kaunista ja postikorttimaisemat viehättävän karuudellaan. Toki tarina on äärettömän eeppinen ja fantasianomainen rakennelma tilanteesta, jossa vajaa parisataa vuotta sitten ihmiset toimivat jokseenkin päinvastoin kuin Dunbar. Ehkä elokuvan voi kuitenkin nähdä tuovan lohtua ja toivoa alati jatkuvan järjettömän väkivallan ja suvaitsemattomuuden keskelle.