1990-luvulle tultaessa He-man and The Masters of The Universe oli jo väistyvää kamaa lasten leluina, sillä Teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat oli se seuraava kova juttu. Tietenkin aiheesta piti Hollywoodin tehdä elokuvakin, mutta poikkeuksellisesti oikeilla näyttelijöillä eikä suinkaan animaationa. Ostin aikoinaan Teenage Mutant Ninja Turtlesin VHS-kasetilla, myöhemmin DVD:llä ja nyt arvioin saman leffan Blu-raylla. Raina on kestänyt aikaa yllättävän hyvin, vaikka aihetta tuntemattomille sen tarina vaikuttanee naurettavalta.
New Yorkin kaupunkia vaivaa kummallinen rikosaalto: tavaraa katoaa huimaa tahtia, mutta kukaan ei koskaan näe varkaita. Asiasta uutisoiva toimittaja April O'Neil (Judith Hoag) sattuu kotimatkallaan näkemään juuri tällaisen varkauden. Mimmi tietenkin rientää pakoon pää kolmantena jalkana pahikset perässään. Valot kuitenkin pimenevät ja muksimisäänien jälkeen rosvot ovat siististi paketissa. Keltatakkisen toimittajan jäädessä ihmettelemään tapahtunutta läheinen viemärinkansi vierähtää paikoilleen. Maan alla nimittäin sattuu asustamaan neljä teini-ikäistä mutatoitunutta kilpikonnaa, joita mutatoitunut rotta Tikku eli Splinter on kouluttanut ninjoiksi viimeiset 15 vuotta.
Ja kuinkas sattuikaan: ihan vahingossa kaupungin rikosaallon takana on Tikku-rotan ikiaikainen vihollinen Silppuri eli Shredder. Näin pahisten piekseminen laskeutuu pyytämättä ninjailevan kilpparinelikon harteille. Siinä sivussa mukana roikkuu jääkiekkoa fanittava katuväkivallan kannattaja Casey Jones (Elias Koteas). Paljoa tätä naurettavammaksi ei tarina enää tule vakavalla naamalla tehtynä, mutta lapsena moinen ei katsomiskokemusta haitannut. Eikä kyllä sen puoleen aikuisenakaan.
Kilpikonnaa muistuttaviin kumipukuihin puetut näyttelijät tekevät loistavaa työtä: täysimittainen akrobatia moisessa asussa ei varmasti ollut helppoa, mutta lopputulos on kuitenkin hienoa katsottavaa. Taisteluja on aihepiiristä johtuen paljon, mutta lapsille suunnattuna väkivalta esitetään hauskana asiana. Tämän vuoksi esimerkiksi verta ei näy lainkaan eikä liioin mustelmia tahi murtuvia luita.
Koko elokuva vilisee erilaisia vitsejä, joista suurimman osan ymmärtää vasta nyt aikuisena: lapsena halusi vain nähdä kilpparit toiminnassa ja se riitti. Toinen aikuisiän havainto on, että hahmoina kilpikonnanelikko on kaikkein persoonattomin anti koko elokuvassa. Pientä kehitystä heissäkin tapahtuu leffan aikana, joista kiintoisin vasta lopussa. Pääpahis tekee uhkauksen yhden kilpparin tappamisesta, ja äkkiä sammakkoeläimet ovat silminnähden kauhuissaan. Tämä on ollut ohjaajalta oiva tapa havainnollistaa kuinka taisteleminen on kaiken aikaa ollut eräänlaista leikkiä mutanttininjoille.
Kilpikonnahahmojen ohuuden vuoksi on ollut viisasta nostaa muita henkilöitä viemäriasukkien rinnalle, kärjessä April O'Neilin ja Casey Jonesin sanallinen nahistelu. Pahikset jäävät hyvin etäisiksi ja yksiulotteisiksi ilmestyksiksi, mikä ei ole yllättävää lapsille suunnatun tarinan vuoksi. Rytmitys on tehty helposti seurattavaksi ja tällainen suoraviivainen kerronta toimii hyvin.
Blu-ray -julkaisu ei kuitenkaan ole ostamisen arvoinen: kuvaa ei ole millään tavalla kirkastettu, joten lopputulos on samalla tavalla rakeinen kuin ehkä jo aiemmin ostetussa DVD-julkaisussa. Myöskään lisämateriaaleja ei ole traileria lukuun ottamatta, joten edes niiden vuoksi ei teräväpiirtojulkaisua voi suositella.
Teinimutanttininjakilpikonnat on mielenkiintoinen elokuva populaarikulttuurin taitekohdasta, jolloin 80-luku oli vaihtumassa toisenlaiseen 90-lukuun. Varsinkin musiikki henkii tätä alkavaa muutosta, mutta tarkka katsoja huomaa viitteitä myös näyttelijöiden kampauksissa ja puujalkavitsejä viljelevässä dialogissa. Eniten rainasta saavat irti ne katsojat, jotka olivat lapsia 90-luvulla.