The Crow (2024) raapii silmien verkkokalvoja valkokankaan leveydeltä, mutta onnistuu viihdyttämään

Aurinko paistaa taivaan leveydeltä. Painokkaat askeleet astelevat valkokankaalla eteenpäin sateen kastelemaa kuraista tietä pitkin, kun otan mukavan asennon leffateatterin tuolissa ja odotan silmiä räpäyttämättä tapahtumien kehittymistä. Ensimmäiset hetket herättävät tunteita, lähestulkoon katseella aistittavaa kipua, surua ja herkkyyttä sekä elämän kiertokulun yhtä vaihetta. Kohtaus jää kuitenkin odottamaan täydennystä, sillä sen vaikutusta kokonaiskuvaan ei pysty vielä päättelemään. Tapahtumaa lintuperspektiivistä seuraava elokuvan nimikkolintuparvi toimii ikään kuin julmuuden symbolina ja kehyksenä taustalla.

Yhtäkkiä hypätään ajassa reilusti eteenpäin, ja rupean pohtimaan, mitä on tapahtunut ennen aikasiirtymää. Yritän rakentaa pienistä annetuista palasista palapeliä, jotka liittyvät kokonaisuuteen, mutta paloja on toistaiseksi liian vähän. Valkokankaalla nähtyjä kohtauksia voisi kutsua ainakin yliluonnollisiksi, mutta myös karmiviksi, väkivaltaisiksi, synkiksi ja tunteita herättäviksi. Välillä meno muuttuu rennoksi, herkäksi ja suorastaan vapautuneeksi, mutta taustalla on liikaa kysymyksiä herättäviä mysteereitä, joten on liian helppo päätellä idyllin särkyvän ennemmin tai myöhemmin.

Kun toiminta alkaa nostaa kunnolla päätään suurin piirtein elokuvan ensimmäisen kolmanneksen jälkeen, päästään myös huomattavasti lähemmäs elokuvan pääjuonta. Mielenkiinto nousee tämän myötä huomattavasti korkeammalle, kun annetut palaset alkavat viimein loksahdella kohdalleen, ja tarinaa väritetään myös pienten käänteiden kautta. Se on kuitenkin sanottava, että The Crow ei ole mikään kovin syvällinen tapaus, vaan se nivoutuu suurelta osin rainan päähenkilön, eli Bill Skarsgårdin kostoretken ympärille, joka ilmenee hyvin brutaalilla tavalla. Toiminnan ystävät, kuten myös allekirjoittanut, saavat tästä paljon hupia irti. Mukaan on myös onnistuttu ujuttamaan pari mustalla huumorilla kyllästettyä vitsiä, jotka molemmat saivat hörähtämään.

Musiikilla on vahva osuus tietyissä kohdissa, kun jykevät ja rokkihenkiset biisit korostavat tunnelmaa etenkin julmien ja vauhdikkaiden pätkien aikana. Yksi poikkeus sai kuitenkin taittamaan korvieni läpät tärykalvojeni suojaksi, sillä tällainen korkeakulttuuria ymmärtämätön juntti ei voi sietää oopperaa missään muodossa. Kyseistä taiteenlajia käytettiin toki varsin nerokkaasti säestämään elokuvan brutaaleinta kohtausta, mutta suojasin silti korviani. Toiminnan päätyttyä naurahdin kuitenkin ääneen aiemmin mainitulle huumoripitoiselle kohtaukselle, joka huuhtoi oopperalaulun kitkerän kaiun välittömästi pois korvistani.

Siltä osin lähdin puhtaalta pöydältä arvioimaan uutukaista, että en muista 1990-luvun samannimisestä elokuvasta oikein mitään muuta kuin kaverini kommentin: "Ai se elokuva, missä on Ville Valon näköinen päänäyttelijä?", ja samaa totesin naurahtaen itsekin. Onpa maailmalla olemassa myös elokuvaan liittyvä sarjakuva, mutta sitä en ole lukenut, ja tiedän lehtijulkaisusta vain lyhyen blogitekstin kuvauksen verran. Näin ollen arvosana on annettu niin sanotusti puhtaalta pöydältä ja vanhoja liikaa muistelematta. The Crowin isoin miinus on ehkä hieman yllättävästi liian massiivinen väkivallalla mässäily, vaikka pidänkin raa'asta toiminnasta, sillä välillä moinen vain meni liikaa yli. Lopussa kuitenkin tulivat ne tutut kylmät väreet selkäpiihin, joka kertoi tämän olleen katsomisen arvoinen.