Ossin aiemman arvion 4K-julkaisun saaneesta The Lord of the Rings -kokoelmasta voi lukea täältä.
Upean Taru sormusten herrasta -trilogian jälkeen Hobitti-elokuvilta saattoi odottaa paljon. Sama ammattimainen tekijätiimi työstämässä saman kirjailijan laadukasta tekstiä, ja samaan upeaan maailmaan sijoittuvaa eeppistä seikkailua. Mikä oikeasti voisi mennä pieleen?
Lohikäärme Smaug on hyökännyt kääpiöiden asuttamaan vuoreen ja ajanut paikan omistajat pitkin maita ja mantuja. Rikkauksia pullollaan oleva vuori on nyt Smaugin omaisuutta eikä kukaan uskalla lähestyä paikkaa enää. Vuosikymmeniä myöhemmin Smaugista ei ole enää kuulunut mitään. Joukko kääpiöitä päättää lähteä hakemaan omansa takaisin ennen kuin muut Keskimaan asukkaat saavat saman ajatuksen. Onnistuakseen tehtävässään joukkoon pyydetään mukaan muuan hobitti, joka pienen kokonsa ansiosta voisi olla tehtävässä suureksi avuksi.
Hobitti-trilogian lukuisista ongelmista ehkä suurin on venyttää kirjan mielenkiintoinen, mutta lyhyt tarina kolmen elokuvan mittaiseksi. En keksi tälle muuta syytä kuin maksimaalisen tuoton tavoittelun, sillä tarinasta tulee niin seitinohut, että ratkeamia paikkaamaan on keksitty kirjan ulkopuolista uutta sisältöä. Tämä näkyy lähinnä mielenkiinnottomina hahmoina, jotka eivät istu kokonaisuuteen ja turhanpäiväisinä tapahtumina, jotka jaarittelun ohella yrittävät tehdä pakollisia yhteyksiä Taru sormusten herrasta -trilogiaan. Sormusten herrassa esitellyn Keskimaan tunnelma on Hobitissa muutettu realistisesta ja uskottavasta ristiriitaisesti kevyen höpötyksen ja yksityiskohtaisen väkivallan sekasotkuksi. Esimerkiksi hahmot hölmöilevät laittamalla silmiään ristiin ja seuraavaksi suolistetaan hirviöitä ja irrotetaan päitä miekoilla veren lentäessä. Sekava kokonaisuus on hämmentävä, mutta ennen kaikkea ärsyttävä, sillä nyt jää epäselväksi, mitä kaikesta näkemästään pitäisi olla mieltä.
Hobitti-trilogian ensimmäinen osa, An Unexpected Journey, on kokonaisuuden tuskaisin kokemus. Elokuva esittelee sarjan avainhahmot, ja lähettää nämä matkaan ristiriitaiseen maailmaan. Toiminnan keskiössä meuhkaa lauma kääpiöitä, joita on niin monta, ettei iso osa saa kuin muutaman lauseen puheroolin koko tarinan aikana. Ensiesittely tekee kääpiöistä muista piittaamattomia, sikailevia tyhjäpäitä, joten kiinnostus seurata tällaisten negatiivispainotteisten ja ärsyttävien hahmojen menoa on nollassa. Elokuvassa hahmot alkavat myös tilanteen tullen laulamaan kuin Disney-piirretyissä konsanaan, mikä nostaa jo entuudestaan rasittavan katselukokemuksen aivan uudelle tasolle tunteellisesta Misty Mountains -biisistä huolimatta.
Trilogian seuraava elokuva, The Desolation of Smaug, on yllättäen sarjan paras osa. Lauluja ei enää laulella, ja kerronta jakautuu tasaisesti matkanteon ja perille pääsyn välillä. Jopa kääpiöt onnistuvat olemaan vähemmän rasittavia. Suoraviivaisen tarinan takia hahmoissa ei ole havaittavissa mitään kasvua, mutta elokuva sentään laittaa ryhmän kasvokkain nimikkohahmon, lohikäärme Smaugin, kanssa. Kieltämättä aarrettaan varjeleva lohikäärme ja sen kanssa käyty yhteenotto on visuaalisesti näyttävä ja tarinan puolesta varsin kiehtova kohtaus.
Koska jo edellinen elokuva saattoi hahmot päämääräänsä, viimeiselle elokuvalle, The Battle of the Five Armies, ei oikeastaan jää muuta näytettävää kuin nimensä mukainen lopputappelu. Vaikka taistelu itsessään onkin visuaalisesti ihan tyylikäs, alkaa sen tuijotus jo hieman turruttamaan toisen tunnin kohdalla. Hahmojen välille luodaan konflikteja (ja tarjoilee elokuva muutamat yllätyskuolematkin), mutta kummallakaan ei kauheasti ole painovoimaa yleisesti hahmojen epäloogisen käytöksen ja vähäisten yhteyksien takia. Seikkailu saadaan päätökseen ryminällä, mutta jälkipuinti lähinnä kumisee onttouttaan.
Hobitti-trilogian suuressa näyttelijäkaartissa on mukana lukuisia isompiakin nimiä. Tämä ei kuitenkaan takaa, että näyttely olisi elokuvissa mitenkään tasokasta. Lähinnä tulee mieleen, että hahmojensa olemuksen sisäistämisen sijaan näyttelijät ainoastaan näyttelevät saamiaan rooleja. Tunnelma on vahvasti teatraalinen ja näyttely on kovin teennäistä ja jäykän oloista. Asiaa ei auta hahmojen naurettava olemus tai heikot kehityskaaret. Esimerkiksi suuri velho Radagast (Sylvester McCoy) näyttää linnun kakkaa valuvalta risukasalta, jonka piipun pössyttely saa vain hahmon silmät menemään kieroon. Kääpiö Thorinin (Richard Armitage) perintöoikeuden tavoittelussa on mielenkiintoista ristiriitaa, sillä haluttu kuninkuus tulee kirouksen kanssa. Näyttelijä Armitagen yritykset olla luonteva kuitenkin kampittuvat käsikirjoituksen hätäisiin ratkaisuihin ja paperinohueen henkilökehitykseen. Hobitti Bilbon näyttelijällä, Martin Freemanilla on hieman samanlaiset ongelmat. Bilbo nimittäin aluksi kieltäytyy koko matkasta, sillä hänen mielestään Hobitin ei kuulu laittaa itseään vaaraan ja seikkailla (tosin, kuka nyt haluaisikaan lähteä sikailevien kääpiöiden matkaan, jotka juuri hajottivat asuntoasi ja söivät komerot tyhjäksi?) Kuitenkin sen enempää selittelemättä Bilbo päättääkin lähteä mukaan, ja osoittautuu joukon rohkeimmaksi ja fiksuimmaksi seikkailijaksi ilman minkäänlaista epäröintiä. Siinä ei paljoa näyttelijän lahjoille ole tilaa kasvaa ja kehittyä.
Hobitti-trilogian 4K-julkaisun kuvanlaatu on parhaimmillaankin paradoksaalinen kokemus. Itse tarkkuudessa ei ole moitittavaa kuvan piirtyessä natiivissa 4K-resoluutiossa televisioon terävänä ja kirkkaana. Se, mitä tämä tarkkuus tuo esiin, on aivan toinen juttu. Varsinkin ensimmäistä elokuvaa katsellessa tuntuisi, että kuvaan olisi lisätty keskitasoisen kännykän selfiekameran kauneusfiltteri. Hahmojen kasvot ovat luonnottoman tasaisia ja säteilevät oudosti lämpimiä värejä saaden tunnelman olemaan lähempänä Outolaaksoa kuin Keskimaata. Saman tapaisesti myös laajat maisemakuvat on käsitelty jollain kummallisella pehmennysfiltterillä, jonka ansiosta kuvassa velloo satumainen hohka. Tämä tarttuu ensisijaisesti valoisiin kohtiin luoden unenomaisen mutta varsin pehmeän ja epätarkan ilmeen polttaen värit puhki. Erityisesti keltainen väri mössääntyy puuromaisesti, ja jättää kummallisen suttujäljen kuvaan.
Tarkka kuva paljastaa myös hahmojen huonon maskeerauksen varsin armottomasti. Peruukit näyttäisivät olevan kuin katuharjasta punotut, ja pahimmillaan maskeerausrajat näkyvät yhtä selvästi kuin meikatut arvetkin. Vaikka suuriin lavasteisiin oltaisiin laitettu ammattitaitoa, elokuvan amatöörimäinen valaisu vesittää useat kohtaukset niin sisällä kuin ulkonakin tuoden esiin studiokuvaustunnelman ja lisäten teatraalisuutta. On myös uskomatonta, että kymmenessä vuodessa, mitä Sormusten herra -trilogiasta on vierähtänyt, trikkikuvateknologiaa ei ole saatu kehitettyä ollenkaan. Itse asiassa Hobitti-elokuvat sisältävät jopa aikaisempaa karumpaa trikkikuvausta ja kömpelöä tietokone-efektien yhdistämistä. Yksi pahimmista esimerkeistä on kääpiöiden matkustus tynnyreillä jokea pitkin, joka näyttää järkyttävältä. Hahmot hyppivät ilman painovoimaa, selkeän trikkirajan seikkailijat liikkuvat eri suuntiin taustan kanssa ja osa tietokoneella lisätyistä hahmoista on lähes kokonaan puhkipalaneen harmaita.
Trilogian epätasaisuutta vahvistaa myös se, että mukaan on osunut myös kohtauksia, jotka näyttävät varsin hienoilta. Erityisesti koko kohtaus Smaugin kanssa suunnattoman kulta-aarteen keskellä on upeasti toteutettu. Smaug myös hahmona toimii hienosti, josta osa kiitoksesta menee äänensä hahmolle lainanneelle näyttelijä Benedict Cumberbatchille. Toinen vaikutuksen tehnyt kohtaus on kivijättiläisten taistelu vuorella. Vaikka seikkailijoiden reagoiminen kivien liikkumiseen on luonnotonta, itse kohtaus onnistuu yhdistämään valaisun, tietokone-efektit ja lavasteet varsin tyylikkäästi.
Yksi asia, jonka laatua pystyi trilogiasta odottamaan, oli Howard Shoren musiikki. Mies antoikin etukäteen taidonnäytteen musiikillisista kyvyistään julkaisemalla kääpiöiden Misty Mountains -laulun, joka on kieltämättä vaikuttava. Harmillisesti laadukas musiikillinen tarjonta loppuukin jotakuinkin tähän, sillä loput elokuvatrilogian musiikista on lähinnä eri versioita tästä kyseisestä laulusta, Sormusten herra -trilogian parhaimpien hittien kierrätystä ja täysin unohdettavaa geneeristä taustamusiikkia. Ainoa poikkeus on metsähaltioiden sellissä kuultava sielullinen hoilaus, joka tekee kääpiön ja haltian välisestä kohtauksesta elokuvan tunteikkaimman hetken. Harmillisesti, tähän teemaan ei enää palata myöhemmin.
En ole varma, mitä Hobitti-trilogian kuvauksissa on oikein tapahtunut, mutta kyseinen lopputulos on itselleni yksi vuosikymmenen pahimpia pettymyksiä elokuvien saralla. Tuntuisi lähinnä siltä, että elokuvat on puskettu läpi hätäisesti rahan määräämänä eikä rakkaudesta aiheeseen. Väkinäinen näyttely, epätasaiset efektit, oudot filtterit ja venytetty tarina eivät juuri parane 4K-julkaisussa, vaikka kuinka kuva tarkkaa olisikin. Julkaisussa kuitenkin tulee niin elokuvateatteriversiot kuin myös pidennetyt versiot elokuvista, joista kaikesta huolimatta juuri pidennetyt versiot tuntuvat hieman ehyemmältä kokonaisuudelta. Sen verran Hobitti aiheuttaa salaista pahetta itsessäni, että ehkä trilogia tulee jossain vaiheessa uudestaan katsottua, kunhan vuodet ovat pahimmat traumat pyyhkineet mielestä. Pisteet kuitenkin siitä, ettei pidennettyjä versioita ole jaettu kahdelle levylle. Minkäänlaista lisämateriaalia elokuvista ei tule julkaisun mukana. Tämä on harmi, sillä olisi ollut kiva nähdä, löytyisikö sieltä jotain vihjeitä sille, miten tällaiseen katastrofiin päädyttiin?