The Life of Chuck

On jotain äärimmäisen viehättävää siinä, että kauhumestari Mike Flanagan ei koskaan salaa sitä, että hänen suurin idolinsa on Stephen King, jonka kanssa hän on työskennellyt jo kolmessa pitkässä elokuvassa ja jonka tuesta hän nauttii edelleen yrittäessään modernisoida Carrien. Flanagan rakastaa Kingiä enemmän kuin elämää itseään, ja se näkyy, kun hän kaunistelee ja laajentaa Kingin novelleja täyspitkiksi elokuviksi.

Sovitettuaan Gerald's Gamen ja Doctor Sleepin valkokankaalle Flanagan on nyt ottanut käsittelyynsä toisen novellin (osa kokoelmaa If It Bleeds eli suomeksi Mitä enemmän verta) The Life of Chuck eli suomeksi Chuckin elämä, ja aivan kuten The Shawshank Redemption ja Stand By Me, tämäkin on hieman erilainen tarina mieheltä, joka on antanut meille sellaiset kuin It, The Shining, Misery, Cujo ja Salem's Lot.

The Life of Chuck on jaettu kolmeen lukuun, jotka esitetään ei-kronologisessa järjestyksessä, ja se kertoo kirjanpitäjä Chuck Krantzista ja hänen elämästään. Teemana tässä on se, miten me ihmiset muokkaudumme, muovaudumme ja tulemme osaksi kokemuksia, joita kohtaamme ja elämme läpi, ja Kingin muiden draamantäyteisten teosten hengessä se on usein melko hidastempoinen ja tunnetasoltaan väkinäinen.

Ensimmäisessä luvussa Chuck on kuollut. Koska hän eli 39-vuotisen elämänsä jumalaapelkäävänä miehenä, jota kaikki rakastivat ja pitivät, häntä kiitetään hänen panoksestaan ihmiskunnalle suurella mainostaululla kaupungin keskustassa, jossa asuu peruskoulun opettaja Marty Anderson. Marty ei ymmärrä mainostaulua, ei selvästikään tiedä, kuka Chuck on, eikä hän myöskään koskaan pääse tutkimaan asiaa, koska hänellä on edessään maailmanloppu. Me katsojat näemme tämän Martyn tietämättömien silmien läpi, ja kun maailma romahtaa, hän etsii lohtua ainoasta ystävästään, paniikissa olevasta Feliciasta, joka on yhtä hämmentynyt ja kauhuissaan kuin kaikki muutkin.

Ensimmäisen näytöksen loppu.

Toisessa näytöksessä Chuck on aikuinen, pukeutunut ryppyiseen Brooks Brothers -pukuun ja on matkalla töihin, kun hän ohittaa katumuusikon, rumpali Taylor Gordonin (The Pocket Queen), ja ennen kuin hän huomaa, hän on alkanut tanssia rumpujen tahtiin keskellä katua kuin hullu. Tom Hiddleston (Chuck) on selvästi ottanut paljon tanssitunteja sopiakseen tanssivan kirjanpitäjän rooliin, ja koko tämä luku kertoo siitä, miten musiikki ottaa vallan ja miten tanssi on tärkeä iso osa hänen elämäänsä.

Toisen näytöksen loppu.

Kolmannessa ja viimeisessä luvussa saamme tietää, miksi Chuck osaa tanssia niin hyvin, miksi hän on elänyt elämäänsä niin intensiivisesti ja miksi hän on aina yrittänyt olla mitä parhain, ystävällisin, suloisin ja jumalallisen antelias ihminen, ja tässä King/Flanagan kelaa aikaa takaisin hänen lapsuuteensa, joka aidossa King-hengessä on läpikotaisin täynnä tragediaa ja hieman hienovaraista huumoria. Se on hieman herkkä siellä täällä, ja näyttelijätyö on hienoa, eikä vähiten Mark Hamill alkoholisti-isoisä Albien roolissa, mutta kaiken kaikkiaan tämä elokuva ei toiminut minusta kovin hyvin.

Teknisesti se oli hyvä, Flanagan on yhtä taitava kuin aina, ja hänen roolituksensa on aina kohdallaan, mutta tarinana The Life of Chuck tuntui niin ylikuormitetulta, että se vaikutti paisuneelta ja lihavalta, enkä voi olla tuntematta, että se oli liian tarkoituksellisen "tunteellinen" tavalla, joka sai koko elokuvan tuntumaan pinnalliselta eskapismilta, jota Hollywood on aina ollut niin hyvä yrittämään pakottaa kurkustamme alas.

The Life of Chuck on pohjimmiltaan aika viehättävä tarina elämästä, kaikista niistä käänteistä, joita me kaikki olemme kokeneet ja tulemme kokemaan, mutta siitä tulee kuitenkin dramaturgialtaan hieman liian hajanainen ja väkinäinen, ja siitä tulee liian keinotekoinen tunteiden ja kyynelehtivien hetkien suhteen, jotka määrittelevät Chuckin ihmisenä. Tällä tavoin se muistuttaa minua hieman The Green Milea, joka on hyvin tehty, tyylikäs ja tunnelmallinen, mutta kärsii myös samasta perusongelmasta siinä, kuinka kyynelehtivä ja sanomaltaan raskas se on ja yrittää olla.