Setämies on elokuva, jota kukaan ei tilannut. Se pohjautuu 1960-luvulla esitettyyn, neljä kautta kestäneeseen agenttisarjaan, joka oli aikanaan suuri menestys lähinnä Yhdysvalloissa ja Britanniassa. Meillä päin joku saattaa vielä muistaa Napoleon Solon nimen, mutta silloinkin kyseessä on mahdollisesti ollut sarjakuva.
The Man From U.N.C.L.E. onkin voinut vapaasti erkaantua juuristaan, koska kukaan ei muista miltä ne näyttivät. Elokuva sijoittuu 1960-luvulla, mutta aikakautta edustetaan verrattain ohuesti. Setämiestä määrittääkin tietty päättämättömyys siitä, pitäisikö nyt vähän repäistä Roger Mooren Bond-leffojen tyyliin, vai tehdäänkö tässä sittenkin vakavaa agenttielokuvaa ilman teatraalisia ylilyöntejä. Tämän vuoksi elokuvan ja sen päähenkilöt olisi voinut nimetä aivan miten tahansa. Mitään omaa erityistä luonnetta sillä ei ole.
Setämiehessä ei ole mitään suurta vikaa elokuvana, mutta se ei ole myöskään millään tavoin mielenkiintoinen tai kekseliäs. Näyttelijät vetävät roolinsa kiitettävästi, mutta näiden hahmot ovat itsessään hyvin kaksiulotteisia, ja jokainen yritys valaa näihin syvempää luonnetta vaikuttaa päälle liimatulta.
On kuin joku olisi tehnyt Agenttileffan (TM), perusrungon jonka päälle voidaan sitten myöhemmin lätkiä jonkun (enemmän tai vähemmän) tunnetun sarjan nimi. Mikään siinä ei väräytä mittaria keltaiselta keskiviivalta kumpaankaan suuntaan.
Tämä ei ole ennenkuulumatonta Hollywoodissa, mutta Guy Ritchieltä tämä on melkoisen synkkää settiä. Ritchie on tehnyt mahtavia, räiskyviä leffoja (Lock, Stock and Two Smoking Barrels) sekä aivan hirvittäviä pohjanoteerauksia (Swept Away), mutta tällainen täydellinen hajuttomuus on liki ennenkuulumatonta. Tilannetta vain pahentaa se, että Ritchie on myös yksi elokuvan käsikirjoittajista.
Setämies sopii mainiosti osaksi pidempää leffailtaa, etenkin lämmittelyelokuvaksi, jonka aikana vielä syödään pizzaa ja höpistään viikon tapahtumista. Sitten sen voikin tyystin unohtaa, koska se ei tarjoa mitään toiselle katsomiskerralle.
