The Monkey ei osaa päättää, ollako ajatuksia herättävä trilleri vai kevyt kauhukomedia

Ohjaaja Osgood Perkins singahti tietoisuuteen kauhuelokuvallaan Longlegs (2024). Kyseessä oli ahdistavan tiivistunnelmainen kauhuelokuva, joka onnistui säilyttämään riipivyytensä loppuun asti. Siksi odotin innolla ohjaajan seuraavaa elokuvaa The Monkey. Perkins kuitenkin valitsi toisenlaisen lähestymistavan, josta en itse täysin pitänyt.

The Monkeyn pohjalla on Stephen Kingin novelli Apina, joka on mukana kokoelmassa Jälkeen keskiyön. Itse novelli on vuodelta 1980. Kuten Kingin tarinoissa yleensä, myös The Monkeyn lähtökohta on varsin yksinkertainen. Hylättyjen tavaroiden joukosta löytyy leluapina, joka kapuloillaan lyö rumpua, kun apinan selässä olevaa avainta käännetään. Juttu vain on niin, että pian lähialueella joku kuolee. Ei avaimen kääntäjä itse, mutta joku muu.

Tästä yksinkertaisesta ideasta punotaan juoni, joka käsittelee sisarusten välistä kilpailua, vanhempien ja lasten suhdetta, kuolemaa ja tehtyjen valintojen pitkäaikaisia seurauksia. Kasassa on siis ainekset vakavia pohdintoja herättävälle trillerille Longlegsin malliin, mutta ohjaaja Perkins on valinnut linjakseen kauhukomedian.

Komediallista painotusta ei huomaa ihan heti, sillä ainutkaan henkilöhahmo ei koe tapahtumia hauskoiksi. Komedia luodaan siinä, miten välinpitämättömästi henkilöhahmot suhtautuvat ympärillään tapahtuviin kammottaviin kuolemiin. Jotkut elokuvateatterissa naureskelivatkin näille kohtauksille, mutta minä en. Komediaosuudet nimittäin tuhoavat täydellisesti vakavaotteisen ja ajatuksia herättävän tunnelman, joka on juuri edellisen vartin kuluessa asetettu onnistuneesti paikoilleen. Ja tämä sama kaksijakoisuus jatkuu aivan elokuvan loppuun saakka. Tuntuukin siltä, että ohjaaja on tiennyt osaavansa tehdä sitä vakavaa kauhuelokuvaa, mutta halunnut kokeilla kykyjään myös komedian saralla. Lopputuloksena saadaan tarinansa hyvin kertova elokuva, joka ei tunnu tietävän, haluaako olla vakava vai hauska.

Teknisesti The Monkey on kaikin puolin pätevää työtä. Väkivaltaa ja verta riittää, mutta nämäkin hetket ovat varsin lyhyitä. Enemmänkin painopisteessä ovat henkilöhahmot ja heidän keskinäinen vuorovaikutuksensa. Rytmitys on sikäli onnistunut, että tarina etenee valitulla tempolla johdonmukaisesti loppuun saakka. Elokuva sijoittuu suurimmaksi osaksi pieneen Mainen osavaltiossa olevaan kaupunkiin. Ohjaaja ei kuitenkaan onnistu luomaan fyysisen paikan tuntua katsojalle. Toki kohtauksissa ollaan milloin kotona, milloin kirkossa, milloin ruokaostoksilla ja niin edelleen, mutta jokainen kuvauspaikka tuntuu irralliselta muihin verrattuna.

The Monkeyn ansiot elokuvana ovat selvät. Ohjaaja on tehnyt tietynlaiset taiteelliset ratkaisut, ja sitten seurannut valitsemaansa tietä loppuun saakka. Näin on saatettu valmiiksi elokuva, joka on pätevä, mutta joka ei miellytä kaikkia. Harmillisesti kuulun itse siihen joukkoon, jolla oli väärät odotukset elokuvateatteriin mennessä.