Ohjaaja Nicolas Winding Refn on jakanut yleisöä jo varhaisista Pusher-elokuvistaan saakka. Hänen ilmaisunsa on tosin muuttunut sittemmin täysin, ja rouhean vapaan käden realismin tilalle on noussut äärimmäinen tyylittely ja surrealistinen ilmaisu, jossa väripaletti näyttelee usein vahvempaa osaa kuin näyttelijät itse.
Vuonna 2013 julkaistu Only God Forgives sukelsi tähän asti syvimmälle Refnin tuotannoista, josta kertoo jo sen aikaansaama harmistus valtavirtaa edustaneessa teatteriyleisössä. Vaikka Neon Demon jatkaakin samoilla linjoilla, on se elokuvana helpompi ja sitä kautta ohuempi elämys, jonka symboliikka on kirjoitettu seinälle kissan kokoisilla kirjaimilla.
Neon Demon kertoo 16-vuotiaasta pikkukaupungin tytöstä, joka saapuu Los Angelesiin toteuttamaan unelmaansa mallintyöstä. Luonnollisesti Los Angeles on hirveä paikka täynnä hirveitä ihmisiä, ja etenkin kanssamallit ovat julmaa ja ikävää sakkia. Tytöllä on kuitenkin luontaista vetovoimaa, jonka avulla tämä kiipeää kohti menestystä harvojen ystäviensä kustannuksella.
Puhkikalutunpaa asetelmaa on tuskin edes olemassa, mutta Neon Demon pyrkii esittämään tämän monesti kuullun moraalitarinan Refnille tunnusomaiseen tyyliin. Tyyliä elokuvassa onkin roppakaupalla, jos siinä ei paljoa muuta olekaan. Refnin omasta värisokeudesta kumpuavat äärimmäiset paletit ja tämän suosimat tiukat synamusiikit ovat taas keskeinen osa kokemusta, ja nyt ohjaaja pääsee kaiken lisäksi ammentamaan mallimaailman kuvastosta, joka sopii kokonaisuuteen kuin sormet huippumallin kurkkuun.
Sisällöllisesti Neon Demon on lähes täysin ontto, ja sen hahmot ovat ohuita arkkityyppejä. Tämä on tosin puhdas sivuseikka, koska elokuvan pihvi on yhtäältä sen kiiltävässä pinnassa ja toisaalta sen syvemmässä symboliikassa. Valitettavasti näistä jälkimäinen on tällä kertaa jäänyt tienposkeen, ja leffan metaforat ovat tasoa "joo tää tyyppi on niinku iso paha susi, niin tällä on tää susipaita". Vaikka oheinen esimerkki onkin omasta päästä repäisty, on etenkin leffan viimeinen näytös juuri tätä samaa hienovaraisuuden ja kekseliäisyyden tasoa.
Elokuvassa on toki lynchiläisiä (vai pitäisikö jo sanoa refniläisiä) hetkiä, joissa se tuntuu heräävän henkiin, mutta ne ovat valitettavan nopeasti ohitse. Nykyisellään Neon Demon ei tyydytä valtavirtakatsojia eikä art house -yleisöä. Siksi loukkaan sitä pahimmalla mahdollisella tavalla, eli antamalla sille "ihan kiva" -arvosanan.
