The Odyssey

On muutamia yhä aktiivisia ohjaajia, joiden nimi yksinään riittää herättämään kiinnostusta ja odotuksia. James Cameron, Steven Spielberg, Martin Scorsese, Quentin Tarantino, Ridley Scott – listaa voisi jatkaa. Nämä elokuvantekijät ovat tuottaneet lukemattomia ikonisia ja hämmästyttäviä elokuvateoksia, niin että aina kun heidän nimensä koristaa elokuvajulistetta, on syytä olla ainakin jossain määrin innoissaan. Christopher Nolan on kenties tuorein lisäys tähän maineikkaaseen joukkoon, vaikka hänen filmografiansa voi olla hieman epätasainen huolimatta ruusuisista silmälaseista, joiden läpi monet katsovat tätä brittiläistä ohjaajaa.

Ei voi kiistää, että Nolan kävi läpi kauden, jolloin hän oli elokuvien ohjauksessa lähes vertaansa vailla. The Prestigen, The Dark Knightin, Inceptionin, The Dark Knight Risesin ja Interstellarin aikakausi on ehkä hienoin viiden elokuvan sarja, jonka kukaan ohjaaja on koskaan tarjonnut. Sen jälkeen hän on kuitenkin tehnyt elokuvat Dunkirk, Tenet ja Oppenheimer – kolme monessa suhteessa upeaa elokuvaa, jotka eivät kuitenkaan aivan yllä edeltäjiensä tasolle. Suuri kysymys onkin, mihin kohtaan tätä yhtälöä The Odyssey sijoittuu?

The Odyssey on kiistatta Nolanin paras elokuva viime aikoina. Se on mukaansatempaava, laaja-alainen ja valtava elokuva, joka vie katsojan lähes kolmituntiselle omalle odysseialle, kun tämä seuraa Matt Damonin esittämää Odysseusta tämän palatessa kotiin Ithakaan Troijan sodan jälkeen. Kyseessä on laaja-alainen matka, jossa Nolan osoittaa valtavaa rohkeutta ja tarinankerronnan taitoa tiivistäessään homerilaisen eepoksen alle 180 minuutin pituiseksi seikkailuksi, joka erottuu edukseen paremman rytmityksensä ja viihdyttävämmän seurattavuutensa ansiosta moniin hänen viimeaikaisiin teoksiinsa verrattuna – Oppenheimer on tässä paras ja lähin vertailukohta.

Toisin kuin Oppenheimer, joka saavuttaa huipentumansa käytännössä toisen näytöksen lopussa ja jatkaa sitten vielä tunnin verran intensiivistä ja usein uuvuttavaa draamaa, The Odyssey on yksi pitkä, vauhdikkaasti kiihtyvä matka kohti jännittävää ja räjähtävää loppua. Tyypilliseen Nolanin tyyliin elokuvan viimeinen tunti saa sinut tarttumaan kiinni istuimeesi, kun ohjaaja kasvattaa jännitystä tasaisesti, kiusaten ja tutkien yhä levottomuutta herättävällä ääniraidalla ja juonenkäänteillä, joista et halua kääntää katsettasi pois. Tuloksena on tyydyttävä ja henkeäsalpaava loppu, jossa kaaos ja draama vievät sinut mukanaan, kun saat seurata, kuinka rakastamasi ja vihaamasi hahmot saavuttavat tarinoidensa lopun.

Elokuva ei kuitenkaan ole virheetön, sillä Nolanin elokuvat voivat usein langeta ansaan, jossa ne ikään kuin yrittävät todistaa olevansa katsojaa älykkäämpiä, tarjoamalla tarinaa tarkoituksellisesti mutkikkaalla tavalla, joka jättää katsojan hieman hämmentyneeksi ja epämukavaksi. The Odyssey heijastaa tätä piirrettä kertomalla tarinan mutkikkaalla ja erittäin epälineaarisella tavalla, jolloin joutuu usein miettimään, miten aikajana yhdistää eri elementit toisiinsa. Tässä mielessä se muistuttaa hyvin Tenetiä tai Interstellaria, mutta onneksi enemmän jälkimmäistä, sillä sen lopetus on loistava ja tyydyttävä.

Nolan on myös ohjaaja, joka on erittäin ylpeä siitä, että hän luo elokuvia, jotka ovat mahdollisimman aitoja, ja tämä näkyy erinomaisena menestyksenä elokuvassa The Odyssey, jossa fyysiset erikoistehosteet ja rekvisiitta erottuvat edukseen. Luottaminen fyysisiin elementteihin ja digitaalisten tehosteiden vähäisempään käyttöön saa jokaisen kohtauksen tuntumaan aidommalta ja vaikuttavammalta, mitä näyttelijät heijastavat yhtä lailla vahvoilla ja mieleenpainuvilla suorituksillaan kautta linjan, vaikka joukossa onkin kohokohtia ja heikompia hetkiä. Damon loistaa kiistatta pääroolissa, mutta myös Anne Hathaway tarjoaa hämmästyttävän suorituksen Penelopen roolissa ja Robert Pattinson erottuu edukseen pahamaineisena Antinousina. Tom Holland jää usein ympäröivien näyttelijäjättien varjoon, Jon Bernthal esittää Menelaosta, joka muistuttaa Jon Bernthalia, ja osa muista näyttelijöistä hukkuu hieman joukkoon, jos niin voi sanoa, mukaan lukien Elliot Page, Benny Safdie, Zendaya ja jopa Charlize Theron. Totta, tämä on aivan luonnollista, kun niin monta suurta nimeä kootaan yhteen ja monille tarjotaan vain pieniä rooleja ja rajoitettua ruutuaikaa.

Muuten pukusuunnittelu on upeaa, ja vaikka elokuvan ”woke”-luonteesta puhuttiin paljon ennen ensi-iltaa, se on täyttä hölynpölyä, sillä Nolan on esittänyt loistavan sovituksen yhdestä kaikkien aikojen ikonisimmista kirjallisista teoksista.

Onko * The Odyssey * kuitenkin kenties hieman liian pitkä? On hetkiä, jolloin myönnän, että elokuva ottaa liikaa vapauksia ja tuntuu melkein venyvän, mutta on myös hetkiä, jolloin kesto ja kyky luoda tasaisesti aaltoilevaa jännitystä tuottavat uskomattoman vaikutuksen. Olipa kyseessä sitten Lamosin verilöyly tai Circen manipulaatiot, elokuvassa on upeita jännittäviä hetkiä, jotka tulevat ja menevät – etenkin fantastinen lopetus ja se, miten viimeinen näytös yhdistyy yhtenäiseksi ja merkittäviksi lopputulokseksi, joka jättää kestävän vaikutuksen.

Mutta tärkeintä on, että * The Odyssey * on elokuva, jossa Nolan osoittaa jälleen kerran olevansa todellinen elokuvanteon nero. En ole vielä edes maininnut kameratyöskentelyä ja sitä, kuinka pelkästään kuvaus tyrmää katsojan loputtomilla, silmiinpistävillä ja huomiota herättävillä kohtauksilla. Haluan kuitenkin nopeasti huomauttaa, että Nolan on tunnettu tästä jo aiemmissa elokuvissaan, eikä hän todellakaan petä odotuksia tässäkään elokuvassa.

Onk The Odyssey suosikkini Nolanin elokuvista tai edes kolmen parhaan joukossa listallani? Sitä on vaikea sanoa, ja se saattaa juuri ja juuri mahtua palkintokorokkeen alimmalle askelmalle, mutta on syytä huomata, että vaikka tämä elokuva ei olekaan Nolanin paras, kyseessä on silti äärimmäisen hyvin koottu kokonaisuus, jonka kohdalla tuntuu siltä, että jokainen lippuun sijoitettu penni on ollut sen arvoista. Nolan osaa tehdä laajoja ja merkittäviä eepoksia, ja tämä on jälleen hieno esimerkki siitä lahjakkuudesta. Olemme saaneet nauttia jo muutamasta upeasta elokuvasta vuonna 2026, ja silti, ellei Project Hail Maryä olisi, voisin jopa sanoa, että The Odyssey on niistä kaikista toistaiseksi paras. Ihan totta, älä missaa tilaisuutta nähdä tätä elokuvaa elokuvateatterissa, tai tulet katumaan sitä.