The Super Mario Bros. Movie on täynnä viittauksia peleihin

Nintendo on ollut kovin haluton antamaan omia sarjojaan elokuvatekijöiden käsiin, ja syynä on varmasti yli 30 vuotta sitten tehty ihmisten näyttelemä Super Mario Bros. Tuottajana on nyt kuitenkin ollut mukana itse Marion isä Shigeru Miyamoto Illuminationin Christopher Meledandrin kanssa. Lopputulos on pakollista katsottavaa ainakin Marion faneille. Muille kokemus voi olla jokseenkin kummallinen.

Marion maailma ei ole koskaan ollut erityisen tarinavetoinen lukuun ottamatta niitä muutamia RPG-sivuaskeleita. Näin ollen hauskan ja päättäväisen tarinan kertominen on oleva haaste. Projekti olisi voinut mennä pahasti pieleen, mutta suurimmaksi osaksi kaikki toimii hyvin.

Mario ja Luigi ovat aloittelevia itsensä työllistäneitä putkimiehiä Brooklynissa, ja tunnelma on kuin 1980-luvulla. Vastakohta Brooklynin ja toisaalta Mushroom Kingdomin kanssa ei voisi olla suurempi. Maisemat ovat todella kauniita. Kun veljekset sitten kotoaan lähtevät, kannattaa vain ottaa rennosti ja antaa tarinan viedä varsin nopealla tempolla ja melkein keskeytymättömällä toiminnalla. Mukana on tietysti paljon viittauksia peleihin. Logiikkaa ei kannata paljoakaan tavoitella, koska elokuva ei moisesta paineita ota.

Fanina katsominen on oikein miellyttävää, ja aika kuluu ihmetellessä. Toisin sanoen Mariota tuntemattomilla ei ole kovinkaan hauskaa, koska he eivät välttämättä ymmärrä kaikkea näkemäänsä. Osa tarinallisista selityksistä tuntuu olevan hieman väärässä paikassa, kuten Luman tarina puhumattakaan karting-ajelun selityksestä, joka tuo mieleen Mad Maxin.

Kyseessä on siis ääriään myöten faneille ahdettu kokonaisuus, joka on tehty lähdemateriaalia kunnioittaen. Se vetoaa kaikenikäisiin, mutta kuitenkin lähinnä itsensä vuoksi eikä siksi, että se animaatioelokuvana sinänsä olisi jotenkin poikkeuksellinen.

Bowser eli Jack Black varastaa show'n. Työ on tehty samalla asenteella kuin muillakin, mutta Black selvästi on pitänyt hauskaa roolissaan. Roolivalinta on ollut onnistunut, ja hänelle on selvästi annettu vapaat kädet toteuttaa itseään. Anya Taylor-Joyn Peach on hänkin loistava, ja ymmärryksen avaimena moneenkin elokuvan asiaan on Super Mario Odyssey, joskaan en aio enempää paljastaa. Paitsi ehkä sen, että elokuvassa pelastetaan Luigi eikä prinsessa pulasta. Soundtrack muistuttaa ehkä noin 20 eri pelistä, ja äänitehosteet ovat nekin juuri sellaiset kuin olla pitää.

Puolelle katsojista tarjolla on matka jonnekin mahtavaan paikkaan, ja toiselle puoliskolle kyseessä on turhan paljon hassutteleva lastenelokuva, jossa tapahtuu liikaa kaikkea. Mikäli se jatko-osa joskus tulee, on tekijöiden hidastettava tahtia ja keskityttävä harvempiin asioihin. Kyseessä on varmasti aika lähelle se paras elokuva, joka tällaisesta mittavasta lähdemateriaalista olisi voitukin rakentaa.