Harvinaista hermoston rappeumatautia sairastava Stephen Hawking on epäilemättä yksi aikamme suurimpia tiedemiehiä. Hänestä tehty elokuva kumartaa harmillisesti liian syvään: muuten niin onnistunut draama käsittelee kohdettaan moninkertaiset silkkihansikkaat käsissä. Näin saavutettu puhtoinen kiiltokuvapinta tekee Hawkingista ja hänen läheisistään samaistumiskelvottoman superihmisen.
The Theory of Everything pyrkii keskittymään Hawkingin ja hänen ex-vaimonsa rakkaustarinaan. Pääasiassa näin onkin, sillä raina alkaa opiskelijabileiden ensitapaamisesta ja päättyy vaimon aloittaessa suhteen toisen miehen kanssa. Käytännön tasolla toteutus pyörii liikaa päähenkilönsä sairauden ympärillä, joskin se epäilemättä on ollut suuresti vaikuttamassa Hawkingin rakkauselämään ja uraan.
Elokuvan sanoma lienee kahtalainen: toisaalta sen on tarkoitus kunnioittaa aikamme suurta tiedemiestä, ja toisaalta toimia innoituksena tulevaisuuden nörteille. Liiallinen pinnan puhtoisuus ja katsojan innoittamispyrkimys kuitenkin kostautuu, sillä lopputulos lipsahtaa ajoittain fantasian puolelle.
Hawkingin omassa henkilöhahmossa tai kenessäkään hänen sosiaalisen ympyränsä ihmisessä ei ole vikaa. Siis ei yhtään mitään vikaa. Jopa salasuhde ja vieraissa käyminen onnistutaan kuvaamaan positiivisena ja kaikkien osapuolten hyväksymänä asiana. Tällainen esitystapa tekee kohteistaan epäinhimillisen täydellisiä. Toinen epäonnistunut ratkaisu on se, miten ongelmattomaksi Hawkingin rakkauselämä kuvataan. On tietysti mahdollista, että näin on ollut todellisuudessakin. Elokuvan viesti on silti liiaksi sellainen, että vaikka olisit lyhyt, laiha ja kumarassa kävelevä sairas nörttifyysikko, voit silti saada kauniin ja huolehtivaisen vaimon itsellesi naapuritiedekunnan kieltenopiskelijasta. Ollakseen uskottava uuden tiedemiespolven innoittaja rakkauselämän saralla, tekijöiden olisi pitänyt sisällyttää elokuvaan ainakin muutamat epäonnistuneet iskuyritykset. Jo tällainen olisi lisännyt päähenkilön samaistumiskelpoisuutta merkittävästi.
The Theory of Everything on parhaimmillaan keskittyessään kuvaamaan Hawkingin työskentelyä. Pitkiä matemaattisia kaavoja liitutaululle ja juna-aikatauluihin rustaavan tohtoriopiskelijan silmät tuntuvat näkevän kauemmas kuin muut miehen pohtiessa maailmankaikkeuden salaisuuksia. Ympäröivä maailma lakkaa olemasta, kun Hawking kävelee oppilaitoksensa nurmella miettien työtään. Näissä osioissa elokuva onnistuu aidosti innoittamaan katsojaa ja tekemään samalla päähenkilöstä inhimillisen toimijan.
Toteutus on kaikin puolin huippulaatua. Hawkingia näyttelevä Eddie Redmayne pokkasi parhaan miespääosan Oscar-palkinnon työstään. Kaiken kestävänä vaimona nähdään Felicity Jones, joka hoitaa osuutensa samalla hartaudella kuin vastanäyttelijänsä. Harmillisesti se mielenkiintoisin sivuhahmo saa aivan liian vähän ruutuaikaa: Harry Lloyd opiskelija-aikaisena huonetoverina olisi ansainnut parempaa. Oikeastaan koko elokuva olisi voitu kertoa hänen näkökulmastaan hieman samoin kuin tohtori Watson kertoo Sherlock Holmesin edesottamuksista. Uudessa TV-sarjassa Daredevilinä kunnostautunut Charlie Cox sen sijaan saa riittäväsi tilaa näytellessään Hawkingin vaimon kuoro-opettajaa. Myöhemmin tämä musikantti pokkasi opetuspalkkion lisäksi koko naisen itselleen vaimoksi.
Lisämateriaalit ovat mitättömät, mutta toisaalta elokuva on jo kertonut kaiken tarvittavan. Poistettujen kohtauksen ohella seitsenminuuttinen katsaus kulissien taakse on silkkaa rinkikehua. Kaikki suorastaan alleviivaa sitä ylistävää asennetta, jolla koko elokuva on tehty.
Stephen Hawking on epäilemättä Albert Einsteinin ja Richard Feynmanin veroinen tiedemies, joten muutama elokuvassa esitetty osoitus inhimillisyydestä ei varmasti olisi onnistunut himmentämään hänen arvoaan. Onkohan briteillä jonkinlainen henkinen krapula tavasta, jolla he ovat joskus aiemmin kohdelleet omia tiedemiehiään? Esimerkiksi matemaatikko Alan Turing ei koskaan eläessään saanut ansaitsemaansa arvostusta.
