Uinu, uinu, lemmikkini (1989)

Stephen Kingin kirjoittaman romaanin arvion voi lukea täältä.

Hyvän kauhuelokuvan tekeminen on jokseenkin vaikeaa. Kaikki lähtee tarinasta, ja liian usein juuri se puuttuu. Vuonna 1989 valmistunut filmatisointi Uinu, uinu, lemmikkini on juuri tarinaltaan viimeisen päälle kunnossa. Tämä johtuu siitä, että käsikirjoituksesta vastaa Stephen King itse. Lisäksi elokuva on kuvattu Mainen osavaltiossa suunnilleen samoissa maisemissa, johon kirjailija on tarinansa sijoittanut. Pisteenä iin päälle leffa on kuvattu 1980-luvulla eli aikana, jota kirjassakin eletään. Edellä mainituista syistä elokuva noudattaa lähes orjallisesti kirjan tapahtumia. Joitakin pieniä vapauksia on otettu, mutta ei mitään erityistä. Jos siis haluaa vain kokea tarinan ja on liian laiska lukeakseen kirjan, kannattaa katsella elokuva.

Louis Creed muuttaa vaimonsa, kahden lapsena ja kissansa kanssa Mainen osavaltion maalaismaisemiin. Talon edustaa halkoo tie, jossa kuljetusrekat ajavat yötä päivää. Tien toisella puolella asuva leskimies Jud Crandall huomauttaa, että kannattaa pitää huoli ennen kaikkea kissasta, sillä lemmikkejä tapaa jäädä tiellä paljon auton alle. Todisteena tästä on lähimetsässä sijaitseva lemmikkien hautausmaa eli Pet Cemetery, jonka nimi on kirjoitettu väärin muodossa Pet Sematary. Tietenkin perheen kissa jää auton alle. Odotettuun paikkaan hautaamisen sijasta Jud Crandall kehottaakin Louis Creedia hautaamaan lemmikkinsä hieman kauempana sijaitsevalle entiselle intiaanien hautausmaalle. Eipä aikaakaan, kun kissa on jälleen Creedien talossa. Jokseenkin samanlaisena, mutta kuitenkin hyvin erilaisena. Niin ja onko kukaan koskaan haudannut ihmistä kyseiselle kuolleet takaisin tuovalle hautausmaalle?

Erilaisesta mediasta johtuen elokuva keskittyy kirjaa enemmän tapahtumiin ja vähemmän henkilöhahmojen sisäisiin tunnetiloihin. Tätä alleviivaa kahden keskeisen näyttelijän valitettava puumaisuus työssään. Dale Midkiff ei onnistu välittämään katsojalle tilanteiden vaatimaa painoarvoa, joskaan mistään pannukakusta ei hänen esityksessään ole kyse. Ehkä silmiinpistävimmän suorituksen huonolla tavalla tekee Creedien perheen noin 8-vuotiasta tytärtä näyttelevä Blaze Berdahl, sillä vuorosanat tulevat aivan liikaa paperista luetun kuuloisesti. Hauska yksityiskohta on, että kirjailija itse piipahtaa elokuvassa hautausta toimittavana pappina.

Elokuvan tempo on onnistunut, sillä mihinkään ei jäädä niin sanotusti laahaamaan. Sama koskee musiikkia, joka jää kummittelemaan mieleen vielä lopputekstien jälkeenkin. Pahiten ovat vanhentuneet tehosteet. Hirressä roikutaan selvästi selkään kiinnitetyissä valjaissa, kuolleista herännyt kissa on liian selvästi vain laiskasti meikattu elävä kissa, erilaisten vammojen maskeeraukset ovat vain kuminaamioita ja niin edelleen. Tietenkin elokuva on oman aikansa tuote, eikä nykyään niin tavallisia digitaalitehosteita ole käytetty muuta kuin etäisen taivaan salamien mallintamiseen. Silti juuri kumimaiset ja epäuskottavat tehosteet tekevät suurimman loven katsomisnautintoon. Leffalle on tehty myös jatko-osa, mutta mainittua leffaa näkemättä jatko-osan olemassaolo tuntuu aivan turhalta. Tarina nimittäin saavuttaa yhtä lopullisen ratkaisun kuin kirjakin.

Lisämateriaaleissa on kommenttiraidan lisäksi kourallinen 10-15 min. kestäviä tekijöiden haastatteluja. Mukavasti kirjailija itse kertoo laveasti ja aikaa runsaasti käyttäen kirjansa syntyyn vaikuttaneista tekijöistä. Kaiken kaikkiaan lisämateriaalien katsominen ei ole välttämätöntä, mutta ne syventävät monin eri tavoin katsojan ymmärrystä juuri nähdystä elokuvasta. Näin ollen lisämateriaalien voi sanoa onnistuneen tehtävässään mitä parhaiten.

Uinu, uinu, lemmikkini on tarinana jokseenkin ajaton, sillä elokuva jättää katsojalle samanlaisen epämiellyttävän jälkitilan kuin kirjan lukeminenkin. Käytetyt muoviset tehosteet paljastavat leffan omaan aikaansa vahvasti sidotuksi teokseksi. Siksi odotan mielenkiinnolla uusintaversiota, jonka on määrä saapua elokuvateattereihin huhtikuussa 2019.