Kotimaisesta sotadraamasta Verimalja välittyy omanlaisensa harrastelijaprojektin maku, ja sitä se itse asiassa onkin. Teknisesti elokuva on pätevä, mutta näyttelijäntyö on paikoin suorastaan surkeaa, eivätkä budjetti ja ammattitaito ole aivan riittäneet tekemään tapahtumista täysin uskottavia.
Verimalja sijoittuu toisen maailmansodan itärintamalle vuoteen 1943, jossa joukkoa suomalaisia SS-miehiä pyydetäänkin jäämään vielä palvelukseen Saksaan. Aiheena on jahdata myyttistä noin 1200-luvulta peräisin olevaa maljaa. Tämä jahti viekin sitten joukkoa niin Ukrainaan, Latviaan kuin Viroonkin. Ja välillä piipahdetaan lomalla Suomessa. Kuten odottaa sopii, aarteenmetsästyksen hinta kohoaa lopulta korkeammaksi kuin alun perin oli tarkoitus.
Tarinana Verimaljassa on ainesta, mutta täyttä painoarvoa ei onnistuta välittämään katsojalle. Tähän on useita syitä. Tärkein puute on poikkeuksellisen laimea ja konemainen näyttelijäntyö. Mukana ei ole ainuttakaan, jota voisi kutsua hyväksi suoritukseksi. Näin kiivaiden taistelutilanteidenkin energia jää tyystin tavoittamatta. Toinen ongelma on erittäin onnistunut puvustus, mutta ajanmukaiset vaatteet ovat kuin suoraan pakasta vedettyjä, mitä ne varmaan ovatkin. Näyttelijöiden olisi pitänyt kieriskellä vaikka mudassa ja hieman ratkoa saumoja, jotta vaatteissa olisi ollut sellainen tuntu, että niitä on käytetty pitkään kenttäolosuhteissa. Kolmanneksi ongelmaksi muodostuu dialogi, joka on poikkeuksellisen puumaista. Missään vaiheessa ei tule vaikutelmaa luonnollisesta keskustelusta, vaan kyse on nimenomaan vuorosanojen lausumisesta. Kaikki edellä mainitut tekijät yhdessä aiheuttavat sen, ettei katsojaa onnistuta viemään tapahtumien keskelle.
Teknisesti Verimalja on kuvattu hyvin ja leikattu tyydyttävästi. Kuvauspaikoista huomaa kuitenkin sen, että jatkuvasti ollaan suomalaisessa metsämaisemassa, vaikka tarinan mukaan pitäisi olla pitkin ja poikin itäistä Eurooppaa. Sotaelokuvan kohokohtana ovat yleensä taistelukohtaukset, ja Verimaljalla on edellytykset onnistua. Mukana on nimittäin ajanmukaista aseistusta panssarivaunuja myöten digitaalitehosteiden ryydittämänä. Ongelmana on, ettei taisteluita onnistuta kuvaamaan siten, että niistä välittyisi johonkin suuntaan etenemisen tuntu. Nyt vain kovasti paukkuu, osumia pärskähtelee ja lopuksi joku ilmoittaa, että toinen osapuoli vetäytyy.
Jonkinlaisena opinnäytetyönä matkalla kohti ammattimaisempia kuvioita Verimalja on kelvollinen. Se nimittäin osoittaa, että tekijöissä on ainesta ainakin joillakin osa-alueilla. Samaan aikaan selväksi tulee se, että seuraavaan projektiin kannattaa palkata joku muu kirjoittamaan dialogia, valitsemaan kuvauspaikkoja ja ohjaamaan taistelukohtauksia.
