Maailma on nykyään väärällään jos jonkinlaista elokuvaa ja televisiosarjaa, joiden keskeisenä kysymyksenä on, mitä hittoa täällä tapahtuu? Tämä trendi on ehtinyt tulla jo kahdessa aallossa, mutta sen uudesta tulemisesta voidaan syyttää/kiittää Lost-sarjaa.
Edustan itse koulukuntaa, jonka mukaan Lost oli hihasta vedettyä, hösellettyä improvisointia, jonka käsikirjoittajat eivät olisi osanneet kirjoittaa oikeaa juonenkaarta edes aseella uhattuina. Tämä kriittinen asenne on seurannut minua siitä lähtien, ja se nousee aina pintaan, kun jokin sarja uhoaa tarjoavansa mysteerejä ja selittämättömiä ilmiöitä. Wayward Pines lähtee kuitenkin tavallista vahvemmista asemista, koska sen taustalla on Blake Crouchin menestynyt trilogia, johon on kirjoitettu myös loppu kaikkine vastauksineen ja selityksineen.
Wayward Pines kertoo FBI-agentti Ethan Burkesta (Dillon), joka herää auto-onnettomuuden jäljiltä Wayward Pinesin idyllisestä ja periamerikkalaisesta pikkukaupungista, joka ei ehkä olekaan aivan niin idyllinen kuin mitä kaikki haluavat vakuuttaa. Hommat menevät tasaisesti oudompaan suuntaan, etenkin kun agentti Burke huomaa olevansa jumissa kummallisten kaupunkilaisten keskuudessa.
Taustalla olevat kirjat näkyvät tv-sarjan rakenteessa. Juonella on alkunsa ja loppunsa, eikä mukaan heitellä uusia käänteitä ainoastaan sen vuoksi, että ne olisivat hämäriä. Pakka pysyy paremmin kasassa kuin monissa vastaavissa sarjoissa, ja kaikelle on lopulta syynsä, piti sitä sitten kuinka järkevänä tahansa. Osaa elementeistä ei kuitenkaan pohjusteta riittämiin, ja ne pamahtavat mukaan jokseenkin yllättäen. Etenkin eräs sarjan huipennuksessa suurta osaa näyttelevä osapuoli jää ihmeen vähälle ruutuajalle ennen finaalia.
Suurempana heikkoutena ovat kuitenkin näyttelijät. Dillon on agentin roolissa kuin köyhän miehen Tommy Lee Jones, eikä tämän pahantuulinen ja jäyhä olemus juurikaan vetoa katsojaan. Suoraan sanottuna Wayward Pinesista ei löydy yhtään hahmoa, jonka puolesta jaksaisi pitää peukkujaan. Kaiken lisäksi katsojan pitäisi kääntyä symppaamaan joitakin alkujaan suorastaan psykoottisia tapauksia, joka on ainakin omalta kohdaltani liikaa pyydetty.
Wayward Pinesia katsookin lopulta ainoastaan sen salaisuuksien vuoksi. Se on kuitenkin genressään keskitason yläpuolelle ponnistava tuotos, joka ei venytä ja vanuta tarinaansa loputtomiin, ja se ansaitsee pisteitä jo tämän vuoksi. DVD-paketin bonusmateriaali on puolestaan melkoisen tavanomaista huttua, jossa sarjasta maalataan parempaa kuin se onkaan.
