Willow (4K) on George Lucasin versio Sormuksen herrasta

Kasariajan Willow on ytimeltään hyvinkin selvä versiointi Taru sormusten herrasta -tarinasta pienin muutoksin. Tarjolla on siis kaikin puolin viihdyttävää fantasiatoimintaa muutaman tunnin ajan. Olettaisin elokuvan tulleen tehdyksi siksi, että tarina on George Lucasin käsialaa (joskin käsikirjoituksen on tehnyt Bob Dolman), ja ohjauksen on hoitanut Ron Howard. Pääosaan saatiin muutama vuosi aikaisemmin Top Gunissa vakuuttanut Val Kilmer.

Profetian mukaan kerran on nouseva lapsi, joka aikuiseksi kasvettuaan tuhoaa pahan kuningatar Bavmordan valtakunnan. Tämän vuoksi hallitsija pyrkii saattamaan kaikki maanpiirin synnyttäjät valvonnan alle, jotta voi rituaalisin menoin tuhota lapsen heti tämän synnyttyä. Profetian lapsi kuitenkin pääsee pakoon, ja laitetaan jokea pitkin pienessä veneessä turvaan. Näin saadaan juoneen mukavasti elementtejä niin Mooseksen kuin Jeesuksenkin tarinasta.

Lapsi päätyy kääpiökokoisten ihmisten (joskaan ei hobittien) kylän liepeille, josta lapsen poimii kyytiinsä maata viljelevä Willow (Warwick Davis). Pian käy ilmi, että lasta jahdataan, joten kyläläiset muodostavat saattojoukon, jonka on määrä viedä lapsi suurikokoisten ihmisten luo. Ja näin Sormuksen ritarit lähtevät matkaan. Jossain vaiheessa seurueeseen liittyy myös suulas ja miekan kanssa taitava Madmartigan (Val Kilmer), ja näin on Aragorn eli suomalaisittain Konkari saatu mukaan.

Willow ei siis tarinaltaan ole järin omaperäinen, mutta luodussa fantasiamaailmassa on riittävästi omia mausteita, että kokonaisuus saadaan toimivaksi. Lavasteisiin on panostettu, ja rivakasti etenevän tarinan aikana maisemat vaihtuvat useaan kertaan. Näyttelijöiden työ nojaa ehkä hieman liiaksi teatterin suuntaan siten, että mukana on ripaus ylinäyttelyä. Ja sen huomaa.

Parasta kokonaisuudessa on henkilöhahmojen keskinäinen dialogi ja se, miten keskeiset henkilöhahmot kehittyvät tarinan edetessä. Tai tarkemmin sanottuna Val Kilmerin esittämä Madmartigan ja pahan kuningattaren tytär Sorsha kehittyvät (Joanne Whalley). Kiintoisa yksityiskohta on, että kuvauksissa toisensa tavanneet Kilmer ja Whalley avioituivat myöhemmin, ja saivat lapsiakin. Liitto kuitenkin päättyi eroon vuonna 1996. Kahta mainittua henkilöhahmoa lukuun ottamatta esitellyt hahmot pysyvät hyvinkin samanlaisina alusta loppuun. Tämä koskee myös itse Willowia, minkä voi katsoa hukatuksi tilaisuudeksi. Päähenkilön - jos kenen - soisi kehittyvän elokuvan edetessä.

Tehosteet ovat kestäneet aikaa yllättävän hyvin, joskin kasariajan henki on havaittavissa, kun katsoa osaa. Luodun fantasiamaailman poliittiset olot jäävät jokseenkin hämäriksi, mutta toisaalta painopiste säilyy kaiken aikaa siinä keskeisessä asiassa eli lapsen turvaan kuljettamisessa. Lopputuloksena saadaan elokuva, joka on viihdyttävä ja helppo seurata.

En ymmärrä, miksi juuri Willow on jäänyt klassikkona muistoihin. Niin tai näin, kyllä tämän katselee mielellään muutamankin kerran.