Nuoremmalle pelaajasukupolvelle hahmo nimeltä Gex tuskin sanoo juurikaan mitään, edellisestä hahmon nimeä kantaneesta seikkailusta kun on aikaa jo 26 vuotta. Toisaalta en ihmettelisi, vaikka monelle pelaajakonkarillekin nimi olisi uusi, sillä varsinaista menestystä gekkoparka ei koskaan saavuttanut.
Gex aloitti uransa 3DO-konsolin maskottihahmona. Kun nopeasti kävi selville, että 3DO ei tulisi saavuttamaan kovin suurta menestystä, Gex siirtyi alta aikayksikön myös muille aikansa konsoleille ja PC-tietokoneille. Koska erilaisia maskottiloikkia oli tuohon aikaan jokaisella alustalla saatavilla vaikka kuinka, joukosta oli vaikea erottua ja Gex jäikin aikoinaan isompiensa jalkoihin.
Nyt kuitenkin 30 vuotta myöhemmin ensimmäinen Gex on täysin toimivaa 2D-tasoloikintaa. Gekko ohjautuu varsin näppärästi ja kenttäsuunnittelussa on mukavasti omiakin ideoita mukana. Mitään omaperäisyyden juhlaa peli ei suinkaan ole, mutta muiden hyvien puolien ohella se jopa näyttää ja kuulostaa edelleen varsin hyvältä. Koska pelikokoelma liittää mukaan myös vapaan tallennuksen, vanhanaikaisesta salasanoihin perustuneesta tallennussysteemistä ei siitäkään ole enää murheita.
Pelin kehittänyt Crystal Dynamics näki hahmossa kuitenkin vielä lunastamatonta potentiaalia, joten 3D-tasoloikkien vallatessa alaa kaksiulotteisilta kumppaneiltaan myös Gex siirrettiin kolmanteen ulottuvuuteen. Vuonna 1998 ilmestynyt Gex: Enter the Gekko olikin aikanaan ihan pätevä peliteos, vaikka noudattelikin orjallisesti Super Mario 64:n kaltaisten keräilyhyppelyiden kehittämää ideaa.
Niinpä 3D-Gex sisältääkin monesta muusta pelistä tuttuun tyyliin keskuskartan, jossa on ovia pelin eri maailmoihin. Näistä maailmoista keräillään kaukosäätimiä, joiden avulla avataan sitten keskuskartassa lukittuja ovia. Tuttua huttua. Valitettavasti Gexin ensimmäinen matka kolmanteen ulottuvuuteen ei ole kestänyt kovin hyvin aikaa. Erityisesti kamera on aivan kamala ja pyrkii lähinnä hankaloittamaan pelaamista. Kentät ovat turhan autioita ja sekavia, eikä pelin ulkoasukaan ole kestänyt hirveän hyvin ajan hammasta.
Nämä puutteet huomioon ottaen on oikeastaan yllättävääkin, miten hyvä peli kokoelman päättävä Gex 3: Deep Cover Gekko on. Kameraa on paranneltu rutkasti ja etenkin kenttäsuunnittelu on parantunut niin miellyttäväksi, että tempaisin pelin melkein yhdeltä istumalta loppuun. Toki viime vuosituhannen lopun polygonigrafiikka ei ole enää yhtä kaunista katseltavaa kuin silloin, mutta peli on silti ihan siedettävää katseltavaa ja ennen kaikkea kaikista tapahtumista saa aivan ongelmitta selvää. Kolmas Gex onkin helposti koko setin paras peli.
Miksi Gex ei lopulta menestynyt sitten aikoinaan, vaikka etenkin ensimmäinen ja kolmas peli ovatkin edelleen hyvää pelattavaa? Syitä on varmasti monia ja päällimmäisenä on varmasti tasohyppelykentän ylitarjonta niin maskottipelien kuin 3D-hyppelyidenkin osalta. Yksi syy voi myös olla pelisarjan omalaatuinen huumori, joka ei varmasti uponnut kaikille. Gex on nimittäin rasittavuuteen asti eri elokuvista napattuja lainauksia pudotteleva otus, minkä lisäksi pelien käsikirjoitukset olivat selvästi suunnattuja aikansa teinipoikayleisölle. Huumori on paikoitellen todella alatyylistä etenkin kolmannessa osassa.
Silti Gex on muistamisen arvoinen pelisarja. Kolmessa pelissä kiteytyy omalla tavallaan hienosti koko tasohyppelygenren kehitys viime vuosituhannen loppupuolella. Ensin maskottivetoista 2D-hyppelyä, joka siirtyy onnahdellen kolmanteen ulottuvuuteen, kunnes seuraavassa pelissä virheistä opitaan huolella. Moni muu pelihahmo koki tuolloin samanlaisen kehityskaaren ja kohtalon, mutta Gexillä sen huomaa selkeimmin.
Gex Trilogy tuo pelit nykytelkkareihin sellaisenaan, eli graafisia uudistuksia tai muuta vastaavaa kokoelma ei tarjoa. Muutamia erilaisia filttereitä valikoista toki löytyy, mutta juuri muita uudistuksia vapaata tallennusta lukuun ottamatta ei ole tarjolla. Mikäli hahmosta on lämpöisiä muistoja, tai juuri tämä pelisarja meni silloin aikanaan ohi, Gex Trilogy ei ole huono ostos.
