Kehittäjät ovat jo vuosia yrittäneet parhaansa mukaan vangita The Legend of Zeldan taikaa luomuksiinsa. Tämä on johtanut vuosien varrella lukuisiin ihastuttaviin ja miellyttäviin peleihin, mutta tyypillisesti vain harvat saavuttavat Nintendon ikonisen pelisarjan saavutukset. Tämä saattaa tuntua oudolta tavalta aloittaa arvostelu AA-toimintaseikkailupelistä, mutta se on itse asiassa hyvin osuva, sillä Twirlbound's The Knightling on jälleen yksi ihailtava yritys murtaa The Legend of Zelda -koodi.
Peli pyörii nuoren, ei kovin puheliaan ja pienikokoisen sankarin ympärillä, joka ottaa vastaan valtavan haasteen pelastaa fantastinen valtakunta. Tätä varten hän käyttää erikoisasettaan ja taistelee sillä vihollisia vastaan, olivatpa ne sitten ihmisiä tai hirviöitä, ja ratkaisee ympäristöpulmia luovan tasoloikan ja strategisen pulmanratkaisun avulla. Kuulostaako tutulta? Se johtuu siitä, että The Knightling on suunnilleen niin Zelda-tyyppinen tai ainakin moderni Zelda-tyyppinen kuin peli voi olla, eikä se ole mitenkään tyrmäys, vaan vain tapa ymmärtää, millaisen pelin Twirlbound on keksinyt.
Eli kyllä, ideana on pelastaa maailma sankarina, jolta kukaan ei oikeastaan odota paljoa. Tämä taakka lankeaa harteillesi, kun valtakunnan suuri ritari, Sir Lionstone, katoaa ja jättää sinulle haltuusi hänen kuuluisan kilpensä, joka on todellinen ja pätevä työkalu, jota käytetään taisteluun ja tutkimiseen. Kun kerroit ritarisi katoamisesta paikallisille kuninkaallisille, Knighting (aseenkantaja) joutuu taakaksi tietäen, että valtakunta on vaarassa, ja monet eivät ole huolissaan tästä kehityksestä, mikä saa hänet todistamaan arvonsa auttamalla paikallisia ja ansaitsemalla heidän luottamuksensa ja lopulta lähtemään pelastamaan maata tuholta. Se on melko yksinkertainen juoni, jonka takana on tyypillisiä stereotypioita ja kerrontatrooppeja, mutta se on toteutettu tavalla, joka pitää sinut viihtyvänä, sitoutuneena ja tarpeeksi uteliaana jatkaaksesi eteenpäin.
Totuus on kuitenkin se, että se osa The Knightlingista, joka herättää mielenkiintosi eniten, on varsinainen pelattavuus. Twirlbound on suunnitellut järjestelmän, joka kannustaa pelaajaa tarttumaan tehtävään omalla luovalla tavallaan. Taistelussa voi yhdistellä erilaisia toimintoja ja tekniikoita toisiinsa erilaisten uhkien voittamiseksi, liikkumissarja ja kyvyt on suunniteltu niin, että tutkimusmatkailu on hauskaa ja jännittävää, ja ympäristöpuzzleissa on oikea tasapaino vaikeuden ja helppouden välillä. Tämä tasapaino, jonka Twirlbound hallitsee, tekee The Knightlingin maailmasta iloa tutkittavaksi, ja se on paikka, jossa on itse asiassa kiinnostavampaa vaeltaa polun ulkopuolella kuin seurata päätarinaa.
Mitä akveduktin huipulla on? Kuinka pitkälle voin liukua keskeytyksettä? Mitä tapahtuu, kun pomppaan näiden hehkuvien sienien päälle? Mitä salaisuuksia tämä luola pitää sisällään? Mitä on oven takana, joka vaatii minua ratkaisemaan vaihteita liikuttavan arvoituksen? Salaisuuksien ja arvoitusten etsimiseen on paljon syitä, jotka täyttävät aikasi, ja lisäksi hallitset liikkumishaasteita, ja nämä ovat vain muutamia The Knightlingin suurimmista herkuista ja aarteista.
Tästä huolimatta kaikki ei kuitenkaan ole pelkkää auringonpaistetta ja sateenkaarta. Tässä pelissä on erilaisia elementtejä, jotka eivät oikein istu tai joita käytetään niin paljon, että ne alkavat väsyttää. Esimerkiksi pelin päivitys- ja etenemisjärjestelmä ei ole erityisen inspiroiva. Kun tutkit maailmaa, löydät hehkuvia Pride-palloja, jotka ovat käytännössä valuuttaa, jolla voit avata uusia kykyjä myyjiltä. Tämä on yhdistetty resursseihin, joita käytetään kilven parantamiseen, mikä tarkoittaa, että eteneminen ei ole kovinkaan mielekästä, sillä sen sijaan keräät resursseja ja kulutat ne palkkiota vastaan kuluttajan ja myyjän välisessä vuorovaikutuksessa.
Myös taistelu on hieman huti. Niin erinomainen ja monipuolinen työkalu kuin kilpi onkin, sitä on hyvin hidas ja verkkainen käyttää, eikä vihollisryhmien kanssa taisteleminen ole rehellisesti sanottuna kovin hauskaa, sillä ne iskevät nopeammin ja kovemmin kuin sinä. Taistelusta puuttuu myös paljon kykyjen syvyyttä suurimman osan pelistä, sillä sinun täytyy ostaa uusia kykyjä ja liikkeitä laajentaaksesi arsenaaliasi... Se olisi myös hieman vähemmän turhauttavaa, jos pelin tunnusomaista vetomekaniikkaa ei olisi sisällytetty taisteluun, sillä toisinaan sinun täytyy vetää panssareita pois vihollisilta, jotta ne olisivat haavoittuvia. Tämä saattaa vaikuttaa hienolta idealta, mutta samaa mekaniikkaa on käytettävä myös arkkujen avaamiseen, ruoan kaivamiseen, parantumiseen, vipujen vetämiseen ja niin edelleen. En pidä tästä mekaniikasta, koska se on nopea tapahtuma, jossa on painettava oikeaa yhdistelmää nopeasti peräkkäin, ja vaikka se on hyvä silloin tällöin, se, että se täytyy tehdä satoja kertoja seikkailun aikana, on mekaniikan massiivista ylikäyttöä.
Tämä palautuu takaisin alkuperäiseen asiaan Zeldan kaltaisista peleistä, joissa on hienoja ideoita, mutta jotka eivät vain oikein onnistu, kuten esimerkiksi The Knightling. Tässä pelissä on paljon todella ihania ideoita ja elementtejä, kuten värikäs taidesuunnittelu ja omituiset hahmot, mutta myös joitakin ideoita, jotka tuntuvat alimitoitetulta tai ylikäytetyltä. Jotkut kyseenalaistavat myös useimpien hahmojen äänidialogin puuttumisen, ja ymmärrän, että myös tähän kritiikkiin on perusteita, mutta verrattuna siihen, miten jotkin tärkeimmistä pelattavuuden elementeistä (jotka periaatteessa toimivat, mutta tuntuvat käytännössä hieman vääriltä), tämä tuntuu vähemmän ongelmalliselta.
Lyhyesti sanottuna The Knighting on hieno toimintaseikkailupeli, jossa on vahvoja ideoita ja elementtejä. Pelin ytimessä on paljon karismaa ja laatua, ja se on tarpeeksi laaja ja monipuolinen pitämään sinut mukana lopputeksteihin asti. Huolimatta välittömästi havaittavista pelattavuuden yhtäläisyyksistä älä kuitenkaan odota peliltä läheskään samaa mekaanista syvyyttä tai teknistä hienostuneisuutta kuin Zelda-projektilta, sillä The Knightling ei ole kiinnittänyt yhtä paljon huomiota yksityiskohtiin kuin pelisarja, joka on edelleen yksi, ellei jopa lajityypin parhaista.
