The Adventures of Tintin: The Secret of the Unicorn

Yksisarvisen salaisuus on yhdestoista sarjakuva Hergén Tintti-sarjassa. Siinä nuori seikkailija-toimittaja selvittelee ystävänsä kapteeni Haddockin esi-isien jälkeensä jättämää arvoitusta, joka johtaa merirosvo Rakham Punaisen aarteen jäljille. Nyt konsoleille julkaistu The Adventures of Tintin: The Secret of the Unicorn ei kuitenkaan ammenna vaikutteitaan suoraan sarjakuvista, vaan imitoi Steven Spielbergin samannimistä animaatioelokuvaa. Tämä on tuonut juoneen muutamia muutoksia alkuperäisteokseen nähden, mutta ennen kaikkea pelistä huokuu kiirehtiminen elokuvan ensi-iltaan. Kehityksestä vastaava, Michel Ancelin luotsaama Ubisoft Montpellier osaa kyllä tehdä hyviä pelejä, mutta tämä Tintti-seikkailu ei ole yksi niistä.

Peli on muovattu suurelta osin 2D-tasohyppelyn muotoon. Konsepti ei ole täysin typerä, ja kehittäjille on annettava tunnustusta siitä, että nämä ovat ainakin yrittäneet luoda jotain muuta kuin Harry Potterien kaltaista tusinaräiskintää. Suunnittelussa ei ole kuitenkaan menty pintaa syvemmälle, vaan peli-ideat ovat kaavoihin kangistuneita ja pelaaminen käy konkarille nopeasti pitkästyttäväksi.

Tintti seikkailee sivulta kuvatuissa linnoissa samalla pieniä pulmia ratkoen, mutta tasohyppely on helppoa, vastustajat vaatimattomia ja pulmatkin ratkeavat melkein kuin itsestään. Tyypillisimmillään sankarin on selvitettävä huone, jossa on muutama eri taso ja näillä partioiva vartija. Helpoimmillaan vartijat kuukahtavat yhdellä läpsäisyllä tai takaa tehtävällä kampituksella, mutta myöhemmissä vaiheissa vihollisia saattaa joutua puijaamaan liukastumaan esimerkiksi banaaninkuoreen tai näiden päälle pitää pudottaa kattokruunu nakkaamalla sitä pallolla. Vihollisten jallittaminen on hetken ihan huvittavaa hommaa, mutta kun sama toistuu yhtenään, muuttuu hupi itseään toistavaksi puurtamiseksi.

Vaihtelua tarjoavat lähinnä väliin upotetut 3D-osiot, joissa muun muassa jäljitetään jälkiä Milou-koiralla, taistellaan lentokoneella ja kaahaillaan kaksipaikkaisella moottoripyörällä. Näissäkin toteutus jää vain niin yksinkertaiseksi, että haukotus on herkässä. Heikointa antia ovat 1600-luvun Haddockin esi-isällä pelattavat miekkailuosuudet, joissa pelaaja ei voi itse liikkua lainkaan, vaan tehtäväksi jää heilauttaa miekkaa sopivissa väleissä. Haasteen puolesta Secret of the Unicorn onkin selvästi lapsille tai aloittelijoille suunniteltu peli.

Tätä tukee myös pelin kuvasuunnittelu, joka on kepeää ja värikästä. Esimerkiksi taisteluissa ei koskaan vuodateta verta, vaan viholliset kuukahtavat koomisesti kelailemaan tähtiä. Paikka paikoin väläytellään ihan tyylikkään näköisiä kohtauksia, joista päällimmäisenä mieleen jäi pakeneminen uppoavasta laivasta. Nouseva vedenpinta toimi mainiosti kirittäjänä ja peliin syntyi tavallista enemmän tunnelmaa. Leijonanosa kentistä on kuitenkin graafisesti lähinnä latauspelien tasolla; ei huonoja, mutta teknisesti nykypeleiltä on opittu odottamaan enemmän. Toisaalta grafiikka rullaa sujuvasti, joten ainakaan tekniikka ei kompuroi samalla tavalla kuin Kung Fu Panda 2:ssa.

Kokonaisuutena The Adventures of Tintin: Secret of the Unicorn jää kauas siitä potentiaalista, mitä Tintin seikkailut voisivat parhaimmillaan pelimaailmalle tarjota. Pintapuolinen ja ajoittain oudosti hyppivä tarina ratkeaa lopulta noin neljässä tunnissa, eikä sitä olisi sen pitempään jaksanutkaan seurata. Pettymyksestä huolimatta peli ei ole kuitenkaan täysi epäonnistuminen, ja tarinatilaa täydentää aavistuksen mielikuvituksellisempi ja haasteellisempi yhteistyötila, jota voi pelata esimerkiksi yhdessä jälkikasvun kanssa. Nuorempaa yleisöä ajatellen peliin olisi tosin toivonut suomenkielistä ääninäyttelyä, mutta tekstitys sentään löytyy.