Guitar Hero: Aerosmith

Olen henkilökohtaisesti sitä mieltä, että Liv Tyler on kevyesti parasta, mitä Aerosmithin keulahahmo Steve Tyler on saanut aikaiseksi. Olette oikeassa, en juuri pidä Aerosmithin musiikista. Mutta Guitar Hero -pelit ovat minulle hyvin rakkaita, joten olin varovaisen toiveikas uusimman rokkielämyksen suhteen.
Toiveeni rutattiin pieneen myttyyn, paiskattiin vessanpönttöön ja huuhdeltiin viemäriin. Guitar Hero: Aerosmith on nimittäin rahastusta isolla ärrällä, eikä peliä oikein voi edes verrata sarjan aikaisempiin osiin. Bändin promootiomateriaalina peli toimii mainiosti, mikä lienee ollut tavoitteenakin.

Aikaisemmat Guitar Herot tarjosivat ripakoppakaupalla haastetta sitä haluaville, mutta ilmeisesti fanikuntaa ajatellen Aerosmithin nimipeliä on helpotettu huomattavasti. Kovimpienkin vaikeustasojen tiukimmissa kitarasooloissa riittää, kun painelee nappeja suurin piirtein sinnepäin. Kaikista kappaleista saa kohtuullisen pienellä vaivalla lähes täydellisen suorituksen, joten haasteella ei todellakaan juhlita. Ahkera tiluttelija naputtelee urapelin läpi yhdessä illassa, eikä meillä rytmirajoitteisillakaan peli kestä paria iltaa pidempään.

Guitar Hero -sarjan kantava voima on ehdottomasti ollut oivaltavan pelimekaniikan ohella erinomainen biisivalikoima. Tällä kertaa soittolistat on ryssitty perinpohjaisesti. Hautajaismusiikkikin olisi mukavampaa ja ennen kaikkea monipuolisempaa soiteltavaa. Rutiininomainen rämpytys tusinatarjonnan parissa haukotuttaa.

Tylsien kappaleiden lisäksi pelin etenemisestä on tehty lineaarista. Ensin lämppäribändi soittaa kaksi kappaletta, joiden suoritusjärjestyksen saa valita. Sitten hurrataan Aerosmith lavalle ja Steve rääkyy biisin. Tämän jälkeen Aerosmithin tiikerihousissa saa soitella kaksi bändin omaa biisiä ja päälle encoren. Peli siis rullaa kuin raiteilla, tehden samalla historiaa olemalla maailman ensimmäinen putkisoittelupeli.

Peli huipentuu varsinaiseen antikliimaksiin. Finaaliin ei suinkaan ole pantattu pelin parasta kappaletta, vaan viimeinen haaste on nimikkobändin kitaristin hakkaaminen kaksintaistelussa. Vihasin näitä taisteluosuuksia kuin televisiolupatarkastajaa jo Guitar Hero 3:ssa, eikä näistä pitänyt kovin moni muukaan. Toisaalta Armageddonin lopputekstit raiskaava ja monet valomerkkihetket pilannut I Don't Want to Miss a Thing olisi ollut vielä karmeampi lopetus.

Settilistojen välillä bändin jäsenet kertovat urastaan dokumentaariseen tyyliin. Hämyisistä pikkukuppiloista lähtien päästään kiertämään kaikki bändin uran aikana tutuksi tulleet nimikkopaikat. Varsin mainiosti toteutetut haastatteluosuudet ovat pelin parasta antia, vaikka itse bändistä ei pitäisikään.

Guitar Hero: Aerosmithin ylitsepääsemätön ongelma on, että kaikki on tehty niin hiton keskinkertaisesti. Peli on liian helppo ja biisilista tylsä. Kaikesta paistaa läpi himo helppoon rahaan. Lopputekstejä tuijotellessa tulee ikävä onnistumisesta seuraavaa euforista tunnetta, joka aikaisemmissa Guitar Hero -peleissä on ollut vahvasti läsnä.