Machine Games tunnetaan näyttävistä välianimaatioistaan. Kahden tunnin Wolfenstein: The New Order -sessioon entiset Darknessin ja Riddickin kehittäjät saivat mahdutettua näitä kokonaiset neljä kappaletta. Kolme niistä oli perinpohjaisen vaikeaa katseltavaa lahtauksen ja kidutuksen merkeissä, ja vatsaa väänsi vaikka pahimmat palat jätettiinkin mielikuvituksen varaan. Shokkihoidon jälleen peli, joka oli aiemmin mielenkiintoinen kuriositeetti, sai täyden huomioni.
Välianimaatiot eivät ole ainoa huippukohta The New Orderissa. Riddickissä ja Darknessissa räiskintä ei päässyt samalle tasolle tarinan kanssa, mutta nyt tuntuu siltä kuin id Software olisi ohjaillut luomisprosessia kehittäjän olan takaa. Taistelussa on iskua ja aseissa painoa. Äänenvoimakkuuden kanssa saa varoa, jos ei halua kuurojen kirjoihin.
Fiilis on kuin sotaleffafiltterin lävitse suodatetussa 1980-luvun toimintarypistyksessä. Sankarillamme on leuka kuin Schwarzeneggerillä ja hän mumisee replansa kuin Stallone ikään. Liipaisimen puristaminen onnistuu puolestaan kuin molemmilta yhteensä. Pelistä löytyy myös sangen epämiellyttävä pahis sekä K-18-ikärajaa vaativa määrä silkkaa väkivaltaa.
Kahteen tuntiin mahtuu paljon luoteja ja luodinreikäisiä maisemia. Pelin avaus on scifiversio Normandian maihinnoususta. Siitä siirrytään junanvaunuun, jossa kaksi kummaa natsia grillaa tietoja päähenkilöstä. Tämä joutuu sulattelemaan vaihtoehtotulevaisuutta, jossa Saksa voitti sodan. Testiversio oli nyt paljon laajempi kuin viime vuonna, ja samalla pelin palaset alkavat loksahdella paikoilleen.
Palavaan pommikoneeseen sijoitetun tutoriaalin lisäksi Wolfenstein rikkoo lineaarisen räiskinnän kaavaa kourallisella eri polkuja sekä valinnaisia strategioita. Vaikka reitit eivät niin paljoa toisistaan poikkeakaan ja strategiatkin jakautuvat suoraan hyökkäykseen ja hiippailuun, ovat ne silti tervetullutta vaihtelua.
Näitä valintoja ei myöskään pakoteta pelaajan kurkusta alas, sillä Wolfenstein muistaa säilyttää löytämisen ilon. Peli ei harrasta pedanttisia opastuksia, joissa selitetään kaikki alavalikkojen pikkunippelit. Löysin itsekin vasta viimeisen vartin aikana piiloon jääneen perk-systeemin, jonka avulla voi vaihdella pelityylejään sekä avata uusia kykyjä. Esiripun takaa paljastuu näin jotain, joka on enemmän kuin pelkkää aivotonta räiskintää.
Isompia ja parempia aseita löytyy nopeasti, mutta luodit ovat kortilla. Tässä Wolfensteinissa ei voi vain räimiä päättömästi. Prologissa pysyin aina noin yhden lippaan verran edellä nollapistettä, kiitos ahkeran resurssien imuroinnin juoksuhaudoissa. Luotini loppuivat kuitenkin myöhemmin kesken kahden eri minipomon kanssa, ja lisävarusteiden etsiminen oli turhauttavaa vääntämistä.
Tästäkin huolimatta toiminta oli keskimmäisellä vaikeustasolla riittävän nautittavaa, että olin aina valmis kokeilemaan uudestaan. Pelissä oli riittävästi vaihtelua sekä mekaniikassa että maisemissa pitääkseen kiinnostusta yllä.
Vain Wolfensteinin tarinan sävy antaa aihetta huoleen. Se on todellakin kuin kasaritoiminnan pensselillä maalattu vakava sotaleffa. Päähenkilö Blazkowicz tuntuu enemmänkin psykopaattiselta kuin patrioottiselta, ja tämän sutkautukset ovat enemmänkin häiritseviä kuin huvittavia. Kenties Machine Games aikoo kommentoida tätä myöhemmässä vaiheessa peliä, mutta tällä hetkellä nautin tykityksestä mutten tykittäjästä. Nähtäväksi jää, löytyykö tästä sankarista vielä muitakin tasoja.
