Littlest Pet Shop

Joulu on taas ja pelikaupat täyttyvät ostajien lisäksi myös monenlaisista hittituotteisiin pohjautuvista peleistä. Hasbron Littlest Pet Shop on lelusarjana itselleni uusi tuttavuus, vaikka sarja onkin ollut olemassa jo yli kymmenen vuotta. Lelujen pohjalta on 1990-luvun puolivälissä tehty myös piirrossarja, joten pikkueläinten päätyminen peliksi on kestänyt yllättävän kauan. Olisipa kestänyt kauemmin.

Littlest Pet Shop nappaa ideansa Viva Piñatasta sekä The Simsistä ja keventää konseptia rutkasti, jotta myös pienimmät piltit voisivat uppoutua pelin maailmaan. Pelaajalle annetaan alussa kolme söpöeläintä, jotka voi nimetä ja koristella mielensä mukaan. Eläimet kaipaavat virikkeitä, joten niiden kanssa pitää suorittaa tehtäviä, kuten "kävele tonne" ja "osta hattu". Jos lemmikkiä masentaa, täytyy sitä rapsuttaa, ruokkia tai pelata sen kanssa minipelejä. Pelin edetessä eläimiä ilmaantuu lisää, kuten myös uusia leikkikenttiä. Pääkaupungista löytyy kauppa, josta koristeeksi on mahdollista ostaa kartalta tai minipeleistä kerätyillä rahoilla lisää vaatetusta lemmikeille sekä uusia leikkikaluja virkistykseksi. Koska kohdeyleisönä ovat selvästi alle kouluikäiset pelurit, voisi höyhenenkevyen sisällön antaa anteeksi, jos toteutus olisi kunnossa.

Vaan silloin kun mennään siitä mistä aita on matalin, on jälkikin mitä sattuu. Jos teknisestä toteutusta luonnehtisi laiskaksi, olisi se liian kilttiä. Ulkoasultaan peli on käsittämätöntä, sekavaa suttua, joka vielä nykii ja pätkii kun, ruudulle ilmestyy liikaa kaikkea. Liikaa kaikkea on yhtä kuin pari kolme eläintä, muutama puu ja pari taloa. Pelin kuvakulma on liikkumaton, ja koska pelin onneton sisäänrakennettu kartta ei näytä tehtäväkohteita osoittavia nuolia, on pelaajan pakko kävelyttää eläin kentän takalaidalle nähdäkseen minne matka jatkuu. Wiimote mahdollistaisi periaatteessa ohjastettavana olevan eläimen vaihdon osoittimen ja kartan avulla, mutta tekijäryhmän mielestä on vaihto näppärämpää suorittaa A- ja B-nappien yhtäaikaisella painalluksella, joka vaihtaa eläintä satunnaisesti. Niinpä jos joku tehtävistä on suoritettava juuri tietyllä lemmikillä, vaatii oikean lemmikin ohjaksiin pääseminen reippaasti arpaonnea.

Eikä tässä vielä kaikki. Koska lemmikkien riemuksi voi hankkia vaikkapa liukumäkiä, keinuja ja muuta sen sellaista, olisi ihan mukavaa jos ne saisi sijoittaa paikalleen itse. Tämäkin mutka oikaistaan siten, että oston jälkeen peli kiittää hankinnasta ja sanoo että siellä se vehjas nyt odottaa. Jaa niin missä? Kaikkia välineitä ei näy edes kartalla, joten esimerkiksi ostamaani liukumäkeä en koskaan löytänyt. Lemmikkien helliminen hoituu wiimoten heiluttelulla, joskin kunkin lemmikin rapsutuspisteinä ovat ainoastaan otsa ja rinta. Silittää ei voi eikä tarvitse. Lemmikkiruudussa ruokakuppia napsauttamalla otus ahtaa kupunsa täyteen ja sen jälkeen hellimisannos on siinä. Ei silittelyä, ei turkinpesua, ei kepin noutamista tai mitään muutakaan. Lemmikit vieläpä masentuvat alta aikayksikön jos niitä ei huomioi, joten kävelytettyäni koiraa suihkulähteen ympäri, pelattuani minipeliä ja ruokittuani sen, olivat muut puiston lemmikit vajonneet syvään depressioon. Lemmikin mielialaa ei näe suoraan käyttöliittymästä, joten tämäkin asia piti varmistaa pelaamalla erä käyttöliittymälottoa.

Jotta soppa olisi täydellinen, vaihtelee minipelivalikoima tylsästä katastrofaaliseen. Ohjelmassa on mm. sinänsä yksinkertainen tanssipeli, jossa vain hakataan ristiohjaimen nuolia rytmissä, pallon päällä tasapainottelua, omenoiden poimimista, kolikoiden kimmottelua ynnä muuta mukavaa.

Ongelmana minipeleissä on se, että jos ne eivät ole liiasta pituudestaan johtuen unettavan tylsiä, on niiden kontrollit sössitty niin lahjakkaasti, että pelaaminen on silkkaa säheltämistä. Esimerkkinä toimivat tanssi- ja omenapelit, joissa ohjain ei yksinkertaisesti tunnu reagoivan ruudulla tapahtuvaan liikkeeseen tarpeeksi nopeasti. Tämä puolestaan johtaa silkkaan turhautumiseen, eikä kyseisiin lajeihin halua kerran kokeilun jälkeen koskea enää kepilläkään. Vaan kuinka ollakaan, jotta eläimet pysyvät tyytyväisinä, on minipelejä pakko pelata. On lisäksi aivan se ja sama, minkä lemmikin kanssa minipelejä "leikkii", sillä ne eivät muutu miksikään lemmikistä riippumatta. Viidennen kerran epätarkan omenoinnin kanssa tuskasteltuani annoin Petteri Pupun vaipua suosiolla syvään synkkyyteensä.

Littlest Pet Shop on käsittämätön tapaus. Mikään osa-alue ei toimi niin kuin pitäisi ja kaikkea leimaa tekijäryhmän totaalisen puolivillainen suhtautuminen työhönsä. Kenties kovista kovin lelusarjan ystävä pystyy peliin ihastumaan, mutta yleensä eläinpelejä innolla seuraavan kolmevuotiaamme nuivasta suhtautumisesta päätellen pidän tätäkin epävarmana.