Kirjallisuudesta ja kansantaruista voi oppia monella tavalla. Helpoin tapa on tietysti lukea kirjoja. Codename S.T.E.A.M tarjoaa kuitenkin vaihtoehtoisen muodon. Vuoropohjaisessa strategiapelissä vilistävät lukuisat tutut ja tuntemattomat hahmot, kaikki yhteen steampunk-henkiseen maailmaan laitettuna.
Pelin hahmo- ja pahiskaarti on kieltämättä erittäin herkullinen. Mukana on kasvoja Ihmemaa Ozista, Tom Sawyerista, Moby Dickistä ja tarjoaapa peli jotain myös suuren muinaisen lonkerohirviön ystäville. Hopeakauden sarjakuvista ideansa ottanut visuaalinen tyyli tukee omintakeista maailmaa hyvin, ja on jopa yllättävää miten yhtenäiseltä fiktiivinen maailma tuntuu, ottaen huomioon millaisista aineksista se on kasattu.
Iloinen sekametelisoppa ratkoo maailman tulevaisuutta ja kohtaloa vuoropohjaisen strategioinnin merkeissä. Jokaisella hahmolla on omat erikoisosaamisensa ja vahvuutensa, jotka kunnioittavat luonnollisesti henkilöiden alkuperää. Tom Sawyer on esimerkiksi jaloistaan vikkelä lapsi, jonka avulla kenttien tutkiminen ja pienet tihutyöt sujuvat kuin tanssi. Ihmemaa Ozin leijona puolestaan on ainoa hyppäämään kykenevä hahmo, joka luonnollisesti muistaa muistuttaa suuresta rohkeudestaan ehtimiseen. Kaikki hahmot heittävät hupaisaa läppää ja vaikka suureen naurunremakkaan peli ei yllytäkään, äkkiväärä huumori ja sopivan kiero perusasenne pitävät mielen virkeänä ja hymyn huulilla.
Hahmokaartiaan voi lisätä Fire Emblem -sarjan hahmojen Amiiboilla, mutta ikävä kyllä on helpompaa löytää rehellinen poliitikko Arkadianmäeltä kuin yksikään näistä hahmoista kaupasta. Itselläni kävi säkä ja onnistuin yhyttämään yhden kappaleen Marth-Amiiboa testiä varten. Hahmot integroituvat peliin nätisti ja muutenkin sekalaisessa hahmokaartissa Fire Emblem -soturit tuntuvat kuuluvan joukkoon ihan mainiosti.
Vuoropohjaisuutta on höystetty tosiaikaisilla elementeillä. Itse asiassa kokonaisuus on enemmän kolmannen persoonan toimintaa, tosin rajattua sellaista. Kentällä liikkuminen on toimintapisteisiin sidottua, mutta silti varsin vapaamuotoista ja viholliskohtaamisissa tähtäyksellä on väliä. Jokaisella vastustajalla on heikot kohtansa, joihin osuminen nasauttaa kerralla reilun siivun vihun elämäpalkista. Samaten kentällä sijoittuminen on oleellista. Hahmoa voi liikuttaa yhden ruudun sisällä vapaasti, millä on merkitystä muun muassa suojia hakiessa ja vihollisilta piiloutuessa.
Tehtäväarsenaali on pelin alkupuolella harmillisen yksipuolinen. Parin ensimmäisen tehtäväkokonaisuuden ajan ryhmästä tulee vain saada yksi hahmo kentän päässä odottelevaan maaliin, mikä on toisaalta usein vaikeampaa kuin luulisi. Sama tehtävätyyppi toistuu turhan usein läpi pelin, mutta variaatiota saadaan esimerkiksi saattotehtävien, pelastusoperaatioiden ja pomotaisteluiden muodossa. Välillä taas hypätään vaikkapa suuren höyry-mechan puikkoihin ammuskelemaan reaaliaikaisesti.
Tehtävät ovat sidottuja tarinaan, joten läpikävelytehtävien paikka on usein selvä. Ne myös kyllästyttävät huomattavasti vähemmän pelin edetessä. Alun tylsähköt puistot ja laatikkokentät muuttuvat reilusti mielikuvituksellisemmiksi mitä pidemmälle peli etenee ja myös haastetta tulee reilusti lisää. Hidas alku onkin pelin selkeästi heikoin puoli, kunnon grooven päälle saaminen kestää harjoittelun jälkeen yli kaksi tuntia.
Myös viholliskaarti ansaitsee moitteita. Muuten varsin mielikuvituksellinen ja värikäs hahmokaarti saa vastaansa toistensa kanssa samalta näyttäviä vaaleansinisiä avaruusolioita ilman sen kummempaa persoonaa. Tässäkin tosin pätee edellinen moite, sillä viholliset saavat pelin edetessä yllättäen väriä pintaansa, mikä tekee etenemisestä tuplasti mielenkiintoisempaa.
Vihollisten tekoäly on todella suoraviivainen, eikä otusten jallittaminen ole sinänsä erityisen vaikeaa. Tämä voisi olla huono asia, mutta tällä kertaa tekoälyttömät viholliset ovat melkeinpä vain hyvä juttu. Heti alusta lähtien vihollisia on nimittäin kentällä moninkertainen määrä pelaajahahmoihin verrattuna. Lisäksi jos kentässä tuhraa liian kauan aikaa, vihuja ilmaantuu kentälle lisää. Vaikutelma ylivoimaista vihollista vastaan kamppailusta tulee hienosti läpi, sillä otukset ovat todella aggressiivisia ja tekevät poikkeuksetta todella ilkeästi vahinkoa pelaajahahmojen nahkaan.
Käyttöliittymä on sujuvaa tekoa ja pelaaminen itsessään on erittäin intuitiivista ja toimivaa. Siksi muutama todella erikoinen suunnitteluratkaisu harmittaa, sillä vaikka oppia on onnistuneesti otettu sekä XCOM-peleistä ja Valkyria Chroniclesista, aivan loppuun asti oppikirjoja ei ole luettu. Ensinnäkin, tehtäviä edeltävää suunnitteluvaihetta ei ole käytännössä lainkaan. Tulevaa karttaa ei voi tutkia etukäteen mitenkään, eikä hahmoja voi asettaa kentälle itse. Koska kentät ovat monipuolisia ja oleellisia strategisia valintoja vaativia, joka kerta sokkona kentälle lennähtäminen kismittää kovasti.
Samasta syystä myös pelin aikaisen ylänäkymän puuttuminen on ajoittain suorastaan raivostuttavaa. Oman siirron suorittaminen on toisinaan silkkaa yritystä ja erehdystä, koska reittivalinnan suunnittelu on pelkästään kolmannen persoonan näkökulman varassa. Ehkä ratkaisulla on haettu toiminnallisempaa fiilistä, mene ja tiedä. Joka tapauksessa puutokset syövät pelin taktista pohjaa todella paljon.
New 3DS -konsolilla kameran ja tähtäämisen voi hoitaa oikealla ohjaintatilla, mutta vanhemmillakin konsoleilla pelaaminen onnistuu hyvin joko kosketusnäytöllä tähdäten tai vastaavasti ABXY-nappeja napsutellen. Ohjaintatilla tähtäys tuntuu luonnollisimmalta vaihtoehdolta, mutta pelattavuus ei kärsi muistakaan vaihtoehdoista.
Tuotannon puolesta viihdearvo on sentään kohdillaan. Cel-sheidattu, värikäs sarjisgrafiikka on hienoa katsottavaa, ääninäyttely erinomaista ja musiikkikin on hienosti pelin tunnelman puolella. Erityisesti pelin tunnusbiisi kertoo itsessään jo kaiken olennaisen pelin humoristisesta olemuksesta. Pelattavaakin piisaa rahan vastineeksi. Tarinan selvittäminen nappaa aikaa noin 14-15 tunnin verran, jonka päälle erilaiset kerättävät esineet sekä haastetehtävät lisäävät peliaikaa vähintäänkin tuplaten, moninpeliä unohtamatta.
Codename S.T.E.A.M on pätevä avaus toivottavasti uudelle pelisarjalle. Taktisen puolen puutteet ovat ainoa merkittävä osa-alue, jossa peli kompuroi, mutta siitäkin huolimatta aika vilisti pelatessa silmissä. Kokonaisuus on hauska, omaperäinen ja viihdyttävä. Toivottavasti jatkoa on joskus luvassa, sillä pienillä korjauksilla ja lisäyksillä tässä olisi klassikon ainekset käsillä.
