Mafia II on yhden miehen matka toisen maailmansodan taistelukentiltä järjestäytyneen rikollisuuden riveihin. Tälle matkalle ei myydä lastenlippuja, sillä pelissä on sangen ronskia kielenkäyttöä, väkivaltaa, juopottelua, tupakointia ja irstailua, sekä bonuksena aistikkaita kuvia typyköistä, jotka esiintyvät keräiltävissä pin-up -kuvissa vallan ilman paitaa.
Kyseessä ei ole hiekkalaatikko missä pelmuta omia aikojaan, vaan juonijohtoinen peli, jossa toki on riittävästi maisemia ettei ahtaan paikan kammo pääse iskemään. Ensimmäisestä pelistä tuttu todentuntuinen liikenne näyttelee taas suurta osaa, eivätkä ajankuvaan realistisesti sopivat, valurauta-ammeen tavoin liikkuvat autot kutsu kaahailemaan kaupunkiympäristössä jos ei ole aivan pakko.
Tunnelma on yleisesti ottaen vahva, ja epäilyttävästi New Yorkista muistuttava Empire Bayn kaupunki on todellinen aikamatka. Radiosta raikaa jazzia ja klassista, ja kun villi 50-luku pyörähtää käyntiin, myös rokkia. Pelissä siis nähdään eri kausien katukuvaa ja ajoneuvoja. Myös ihmiset ovat hyvin luontevia, ja kasvoanimaatiot ovat jo tässä vaiheessa paikoin uskomattoman eläväisiä.
Vaikka testikone ylsi tällä kertaa lähinnä Mafia II:n minimivaatimuksiin, eikä kaikkea uutta PhysX ja Apex -teknologiaa saatu käyttöön, oli meno komeaa ja jopa kohtuullisen sutjakkaa, vaikka nupit väänsikin kaakkoon. Monissa moderneissa peleissä "realistisuus" on ajanut kuvan selkeyden ohitse, mutta tähän ei olla tällä kertaa sorruttu.
Pelin toiminta on ehkä monille totuttua raskaampaa, mutta se oli myös osa ensimmäisen Mafian viehätystä. Autot käynnistyvät hitaasti, eikä hahmo juokse sadan metrin ennätysaikoja. Tulitaistelussa kunnon täyslaidallinen voi katkaista menon lopullisesti. Tämä kaikki vetää pelaajaa mukaan pelin fiiliksiin, ja on mielestäni pelkkää plussaa.
Mafia oli erityinen peli, jolle on odotettu arvoistaan seuraajaa lähes kymmenen vuotta. Tämän esittelyversion perusteella pitkä odotus tullaan syksyllä palkitsemaan kaksin käsin.