Muutaman vuoden takainen A Plague Tale: Innocence (Asobo Studio, 2019) tuli täysin puskista ja yllätti positiivisesti kiehtovalla maailmallaan ja tiivistunnelmaisella seikkailullaan. Jostain kumman syystä en osannut odottaa kuitenkaan pelille jatkoa, mutta tässä sitä taas ollaan kahlaamassa keskellä kuolemaa ja hyvä niin, sillä mustan surman runtelemalla Euroopalla näyttäisi olevan vielä annettavaa.
Ensimmäisen pelin tapahtumien jälkeen Amician ja Hugon elämä tuntui kääntyvän hetkellisesti normaalimpaan suuntaan. Mutta kun Hugon mystinen verisairaus alkaa taas oireilla, ovat sisarukset jälleen kerran vastakkain inkvisiittorien, ruttorottien ja moninaisten vaarojen kanssa etsiessään parannusta Hugon sairauteen ja tietä normaaliin elämään.
The Plague Tale: Requiemin tarina kyntää varsin synkissä vesissä. Kuolema on läsnä lähes jatkuvasti eri muodoissa pelaajan tehdessä matkaa läpi runnotun Euroopan. Brutaali ulosanti yhdistettynä lapsihahmoihin tuottaa vahvaa kontrastia ja kiehtovaa perspektiiviä kerrontaan. Painostavat jännitteet ja alati kasvava epätoivo saavat hyvän niskaotteen päähahmosta muuttaen tätä kiehtovasti samaisen pahuuden suuntaan, jota vastaan hän joutuu taistelemaan.
Tarinan ollessa keskeisessä osassa on The Plague Tale: Requiemin pelillinen anti varsin selkeä ja suoraviivainen. Pelaaja ohjailee nuorta tyttöä kolmannen persoonan perspektiivistä pitkin suppeita ja putkimaisia tasoja. Muutamaa hieman epäselvää tilannetta lukuun ottamatta etenemissuunnasta ei voi erehtyä, ja peli kohdentaakin toiminnat lähinnä hiippailuun ja pulmailuun. Vaaran tuntu on oivallisesti läsnä pelin lukuisissa ja yllättävän monipuolisissa toiminnallisissa tilanteisissa, ja peli onnistuu hyvin luomaan tunnelmallista kerrontaa.
Pelaajasta riippuen hahmo voi vältellä osaa vaaroista hiipimällä suojista toisiin tai nitistämällä vastustajat näin halutessaan. Kumpikaan tavoista ei ole mikään läpihuutojuttu, sillä vaikka reittejä saattaa alueilla olla useita, on myös vihollisten määrä varsin mittava. Oikea ajoitus on usein avain etenemiseen, mutta vastustajien harhautusta erilaisin keinoin vaaditaan. Fyysisissä konflikteissa hahmolla on mahdollisuus tiputtaa osa vihulaisista pidemmän matkan päästä esimerkiksi kiven murikoilla tai tuikkia veistä kylkeen lähietäisyydeltä. Taistelut kuitenkin herättävät helposti lähellä olevien huomion ja aiheuttavat lisäongelmia. Kapuloita rattaisiin lyö varsinkin pelin loppupuolella vastaan tulevat yksittäiset toiminnalliset osuudet, joiden läpäisy vaatii virheetöntä suoritusta, mikä on helpommin sanottu kuin tehty hieman jäykäksi jäävän ohjauksen kanssa. Muutamaan otteeseen hermot ovat tiukilla ja pelistä kumpuava epätoivo käsinkosketeltavaa, vaikka valittuna olikin helpoin vaikeustaso.
Pelin pulmailuosioissa pääsee käsiksi maailmaan. Esimerkiksi siirreltävien kärryjen avulla yletytään korkeammalle tai vinssejä vääntelemällä ovet avautuvat. Iso osa haasteita kuitenkin liittyy tuleen ja järjettömän isoihin kasoihin rottia. Sekunneissa ihmisen luukasaksi jyrsivät rotat pelkäävät tulta, joten kirkkaasti palava liekki kuuluu elinehtoihin. Hahmo saakin käytettäväksi monenmoista työkalua pitääkseen kulovalkeaa yllä eri muodoissa edetessään verenhimoisesti kihisevien rottakasojen ohi.
Seikkailun ohessa peli tarkastelee pelaajan pelityyliä lähinnä hiippailun ja taistelun väliltä, ja annostelee kokemuspisteitä näille osa-alueille automaattisesti tehostaen hahmon ominaisuuksia tiettyyn suuntaan. Matkan varrelta mukaan tarttuu myös uusia työkaluja ja alkemian oppeja, joiden avulla hahmolle kehkeytyy entistä paremmat ja monipuolisemmat mahdollisuudet puolustautua tai ratkoa eteen tulevia ongelmia. Maailmaan on myös piilotettu työkaluja ja työpenkkejä, joita hyödyntämällä aseistusta ja vaatetusta voi kehitellä selkeän kehitysjärjestelmän kautta.
A Plague Tale: Requiemin graafinen ulosanti on hieman epätasaista. Siinä missä ympäristö pyrkii lähentelemään fotorealistista ilmettä ja onnistuu parhaimmillaan näyttämään erittäin luonnolliselta ja kauniilta, ovat pelin hahmot varsinkin kasvoiltaan lievästi vahanukkemaisia. Hahmojen liikkeet tuntuvat myös konemaisen jäykiltä. Vaikka jostain kumman syystä säteenseurantaa ei ole aktivoitu konsoleille ainakaan julkaisussa, on valaisu silti peli-ilmeen suuria vahvuuksia. Requiem hyödyntää upeasti muun muassa aurinkoa ja tulia luomaan tunnelmallisia tilanteita dynaamisine varjoineen. Erityismaininta ilmeestä annettakoon tuhatpäisille rottakasoille, jotka vyöryvät kiehtovasti mutta uhkaavasti päälle kuin levoton meri aaltoineen. Xbox Series X:lle ei tuota ongelmia pyörittää peliä, tosin muutamissa kohtauksissa kuvan päälle ilmestyy mystistä kanaverkkoa, varmaankin keventämään graafista kuormaa, jotta meno ei alkaisi sakkaamaan.
Tarinapainotteisena pelinä, A Plague Tale: Requiemissa kuullaan paljon puhetta. Hahmojen keskinäisten keskustelujen lisäksi mukana on myös ääneen tuumailua itsekseen. Ääninäyttely on vakuuttavaa jopa siinä määrin, että kun kyseessä on lapsihahmoja, alkaa naiivi pohdiskelu ja paikoittainen valitus rasittamaan. Piilossa lymytessään keskustelu luonnollisesti muuttuu kuiskailuksi, mikä sekin tyylillisesti hieman tympäisee pidemmän päälle. Luonnollisen kuuloisissa ympäristöäänissä huomiota herättävät eniten rottien verenhimoinen kihinä ja sitä seuraava lihan lätinä kauhuhuudoilla, kun taas joku onneton vihollinen päätyy mustan surman suuhun. Musiikki on pelissä laadukasta orkesterimusiikkia, mikä tehostaa vahvasti seikkailussa leijuvaa painostavaa epätoivon ja ahdistuksen tunnetta.
A Plague Tale: Requiem jatkaa onnistuneesti seikkailua kuoleman runtelemassa Euroopassa. Kalmalla höystetty mielenkiintoinen tarina saa vauhtia monipuolisesta seikkailusta, josta kumpuaa kutkuttavaa jännityksen tunnetta. Epätasaisuus ilmeessä ja jäykkä ohjaus langettavat pientä varjoa kokonaisuuden päälle, mutta kyllä peli jää vahvasti positiivisen puolelle, ja on ehdottomasti kokemisen arvoinen tapaus.