A Quiet Place -elokuvat ovat olleet aikamoisia hittejä, joten aiheesta tehty peli oli vain ajan kysymys. Mainion Alien: Isolationin (Creative Assembly, 2014) ollessa vieläkin vahvana mielessä, idea kuurupiilopelistä A Quiet Place -maailmassa ei oikeastaan tunnu yhtään pöhkömmältä ajatukselta.
Alex elää poikaystävänsä kanssa hirviöiden valtaamalla maapallolla, jossa liian kova ääni tietää välitöntä kuolemaa. Kohtalokas tarvikekeikka muuttaa pariskunnan suhdetta useammallakin tavalla vaikuttaen samalla heidän asuttamaan yhteisöönsä. Epävakaan yhteisön kaatuessa Alex ei voi turvautua kuin itseensä selviytyäkseen kuolettavassa maailmassa.
A Quiet Place: The Road Ahead on tarinavetoinen seikkailu, jossa rajoitetut alueet ja selkeät määränpäät kuljettavat pelaajaa kädestä pitäen. Muutamaa käännettä lukuun ottamatta kyseessä on puhdas selviytymistarina, jossa hahmon tavoite on päästä tiettyyn paikkaan vaaroja ja esteitä kuhisevassa ympäristössä. Vaaratilanteilla luodaan jännitettä, jota korostetaan hahmon rajoitetulla liikkumisella. Tunnelma on ajoittain miellyttävän kutkuttava, mutta osa ajasta menee hitautensa ja rajoittuneisuutensa ansiosta hieman tylsäksi, mikä myös paljastaa pelin tietynlaisen halpuuden.
Armoton maailma kohdataan ensimmäisen persoonan perspektiivistä ja siihen reagoidaan lähinnä hiipien. Ideana on liikkua ja toimia mahdollisimman hiljaa, mielellään alle ympäristöstä lähtevän äänenvoimakkuuden. Liian äänekäs eteneminen, kuten vesilammikoiden ylitys nopeasti kävellen tai oven tempaisu auki, johtavat lähes poikkeuksetta äänen avulla metsästävien sokeiden hirviöiden kitaan.
Tattipohjaisesta liikkumisesta on otettu normaalia enemmän irti. Pelaaja pystyy säätelemään muun muassa kävelyvauhtiaan sen mukaan, kuinka paljon tattia liikuttaa. Samaa tekniikkaa käytetään myös esimerkiksi ovien availuissa ja muissa toiminnoissa, joissa hitaampi liike aiheuttaa vähemmän ääntä. Dynaaminen pelaaminen tehostaa pelin jännitystä, kun kiireen ja hädän keskellä pitäisi silti yrittää toimia hitaasti ja rauhallisesti.
Eteneminen vaatii pelaajalta pientä ongelmanratkaisua vähän väliä. Ympäristöön yhdistetyt pulmat ovat lähinnä avainten etsimistä, sähköjen päälle laittoa ja muuta samantapaista puuhastelua, mistä ei juuri ongelmia tule putkijuoksumaisen etenemisen ansiosta. Hahmo saa käsiinsä myös työkaluja, kuten äänimittarin, taskulampun ja pihdit, jotka auttavat selviytymisessä. Työkaluista osaa pitää huoltaa uusin patterein ja osan käyttö avaa erillisen minireaktiopelin, jonka tulos määrittelee, onko toiminta äänekästä vai ei. Suurin hyöty tulee heitettävistä tavaroista, joilla hirviöitä voi harhauttaa tieltään. Tämä antaa pientä dynaamisuutta ja hallinnan tunnetta tiukasti tarinavetoiseen kerrontaan. Peliä myös maustetaan hahmon luonnottoman pahalla astmalla, mikä rampauttaa pelaajan äänekkään yskän partaalle pienimmästäkin fyysisestä ponnistuksesta tai jännittävästä tilanteesta. Tilannetta paikkaillaan maastosta löydettävillä astmapiipuilla ja lääkkeillä.
Pelin graafinen ilme on toimiva. Realistisen ja pelimäisen grafiikan sekoituksessa ei ole kovin persoonallista ilmettä, mutta maailma yksityiskohtineen on uskottava ja ehyt. Valoilla ja varjoilla osataan leikkiä ihan näyttävästi, minkä takia onkin suuri pettymys, ettei peli tue mitään HDR-ominaisuutta. Hahmojen animointi on tarpeeksi eloisaa, jotta pelin tunnelma säilyy ja hirviöt on mallinnettu hyvin, jotta ne luovat onnistuneesti jännitteitä pelatessa. Tunnelmaa tosin vesittää hirviöiden liian selkeä ajoittaminen aina samaan tilaan ja aikaan pelaajan kanssa. Xbox Series X pyörittää peliä sujuvasti, mutta pelin sääntöjen vastaisesti todella äänekkäästi. Keskinkertaisen ilmeen pyörittämistä tuulettimet ulvoen ei oikein voi selittää muulla kuin pelin huonolla optimoinnilla.
Hiljaiselon keskellä pelin äänimaailma toimii osittain. Ympäristön äänet voimistuvat peittämään pelaajan toimintaa, mutta ne pysyvät kohtuullisen yksiulotteisina liittyen lähimpiin asioihin, kuten vesiputouksen pauhuun tai koneiden huminaan jättäen yleisen ambienssin lähes olemattomaksi. Hirviöiden nakuttelu on uskottavaa, mutta muutaman saman äänen kierrätys on liian selkeää. Ääninäyttely on ihan luontevaa ja toimii hyvin pelin ilmeen ja tunnelman kanssa. Elokuvamainen musiikki on onnistunut vangitsemaan hyvin pelin jännittävää tunnelmaa ja tehostaa sitä yllättävillä iskuilla, jotka saavat pelaajan säpsähtämään sohvallaan ja tekemään olon varovaiseksi. Yllätykset ovatkin mainioita varsinkin mikin kanssa pelaaville, sillä pelin saa nokkelasti keräämään pelaajan omia ääniä mikin kautta ja yhdistämään ne hahmon ääniksi, joten kannattaa yrittää säikähtää hiljaa.
A Quiet Place: The Road Ahead tuntuu aluksi ihan näppärältä seikkailupeliltä omaperäisen hiljaisuuselementin kanssa. Muutaman tunnin pelaaminen kuitenkin paljastaa, että kyseessä on varsin yhden tempun poni. Vaikka menoa koristellaan juonenkäänteillä, paikan vaihdoilla ja uusilla työkaluilla, varsinainen ydintoiminto tasapainoilla varovaisen etenemisen, hiljaisen tekemisen, monsujen väistelyn ja astmahyökkäysten estämisen välillä ei oikeastaan kasva alun jälkeen mitenkään mullistavasti. En nyt väitä, etteikö tämä kaikki voisi riittää pienemmän skaalan peliksi mutta lupaavan aiheensa, noin kuuden tunnin pituutensa ja kohtuullisen tyylikkään ilmeensä aikaansaaman mahtipontisemman kokonaiskuvan alta kumpuaa hieman yksiulotteinen ja ontto peli.
