Alien Breed 3: Descent

Edellisestä Alien Breedistä on hädin tuskin kulunut pari kuukautta, kun kolmas ja trilogian päättävä osa räjähtää markkinoille. Pelin perustat on selkeästi apinoitu scifikauhun klassikoista: on kiertoradalta hiljalleen maahan suistuva alus, on iljettäviä otuksia ammuttavaksi, on pimeitä ja vääntyneen raudan täyttämiä käytäviä, ja tietysti se yksi Mies kivääreineen puskemassa läpi ihveen ja veren.

Alien Breed 3: Descent ei ole millään muotoa omaperäinen tapaus. Toisaalta, ei se yritäkään olla - peli on ja haluaakin olla räiskintäpeli, jossa pelaaja pääsee suolaamaan pimeästä iskeviä öttiäisiä kasapäin. Miksi keksiä pyörää uusiksi jos se edellinen ei kerran ole rikki?

Ikävä kyllä tämä johtaa siihen, että pelin tarina on paitsi kliseinen kuin hoppari blingblingkaupassa, myös umpitylsästi kerrottu. Dialogi on huonoudessaan typerryttävää, eikä sen kerronta edes vaivaudu ryömimään kohti kiinnostavuuden esiasteita. Pelaaja tuupataan ahtaisiin käytäviin ja käsiin lyödään tussari. Onnea matkaan, näillä eväillä mennään.

On toki totta, että köyhillä kehyksillä on ennenkin tuotettu maukas ateria. Alien Breed 3: Descent ei kuitenkaan yllä tänne saakka. Ohjailtavuus on kömpelöä - hartianapit kääntävät pelihahmoa nykivästi ja kulmikkaasti 45 asteen hypyissä, mikä tekee sulavasta ja tarkasta tähtäämisestä mahdottomuuden, jouhevasta kamerankäytöstä ja tilanteen hahmottamisesta puhumattakaan.

Koska Alien Breed -sarja nojaa ja on aina nojannut hirveään määrään öttiäisiä ja kauheaan kasaan ammuksia, on turhauttavaa huomata ettei ohjailtavuus ole lähimainkaan nykystandardien tuomaa lähestyttävyyttä ja helppokäyttöisyyttä. Kyllähän sen kömpelön mekaniikankin oppii, mutta rasittaa se silti.

Alien Breed 3: Descentin parhaisiin puoliin kuuluu toimiva moninpeli. Avaruusörkkien läskinahkojen puhkominen on kaksinpelinä merkittävästi mukavampaa kuin yksin jauhettuna, mutta ei se silti nosta kokemusta kuin hädintuskin keskitason tuntumaan.