Kauhu on vaikea genre. Aidon pelon synnyttäminen vaatii kaikkien ainesosasten hyvää yhteistyötä. Silloinkin kokemus voi lässähtää siihen, ettei kokonaisuus tempaa mukaansa. Alkuperäinen Alien-elokuva onnistui kauhun luomisessa mestarillisesti, ja on ansaitusti modernin elokuvan klassikko. Alien: Isolation ottaa mallia juurikin tältä ensimmäiseltä Alienilta ja rakentaa tutuista aineksista piinaavan ja pelontäyteisen kokemuksen.
Pelin kehystarina on eittämättä tutun kuuloinen. Elokuvasarjasta tutun Ripleyn tytär, Amanda Ripley, matkaa kaukaiselle Sevastopol-avaruusasemalle valottaakseen äitinsä katoamisen syitä. Sevastopolille päästyään on välittömästi piinallisen selvää, että valtavalla linnoituksella ei ole kaikki hyvin. Telakointiasema on rikki, käytävillä loimottavat ilmiliekit, seiniä koristaa spraymaalilla vedetyt hätäiset kirjoitukset ja ihmiset ovat paniikissa ja vainoharhaisia. Perusasetelma on siis hyvinkin kliseinen, mutta pelin toteutus saa moiset huolet unohtumaan välittömästi.
Kuten arvata saattaa, Sevastopolin käytävillä riehuu ksenomorfi, synnynnäinen tappaja, jonka kahdet leuat, piikikäs häntä ja vahvat kynnet tekevät selvää kaikista tielle tulevista. Ikoninen hirviö ei ole myöhempien Alien-elokuvien tusinamörkö, jonka saa räiskäistyä seinille huutamalla kovaa, vaan ensimmäisen elokuvan valtava mutta nopea metsästäjä. Sitä ei voi pysäyttää. Sitä ei voi tappaa. Sitä voi korkeintaan hidastaa, ja jos se näkee sinut, edessä on kivuntäytteinen lorun loppu. Alien: Isolation onkin todellista selviytymiskauhua, jossa pelaaja on epätoivoisesti räpistelevä uhri.
Alien: Isolationin kuningasoivallus on se, että mihinkään ei voi luottaa. Tyypillisesti peleissä säikähtää jotain kerran, ja jos tilanteen lataa, samalla tavalla toistuva kuvio ei tunnu enää missään. Alien: Isolation ei noudata tätä kaavaa. Sen hirviö on ennalta-arvaamaton otus: se ei kulje samoja reittejä, eikä tee samoja ratkaisuja, joten sen liikkeiden ennustaminen on äärimmäisen vaikeaa.
Otus on kuitenkin metsästäjä, joten se on erittäin kiinnostunut äänistä. Jos jokin pitää meteliä, sitä mennään tutkimaan. Ripleyn paras selviytymiskeino onkin nikkaroitavat harhauttimet, mutta, yllätys yllätys, nekään eivät jaksa aina kiinnostaa mustaa murhaajaa. Jos harhauttimen siis viskaakin jonnekin kauas ja yrittää hipsiä turvaan, ei ole sanottua, että hirviö menisi sinne samaa reittiä kuin aiemmin, tai että se ei yllättäen katsoisi taakseen.
Ja kun se näkee sinut, kuolet.
Alien: Isolation korostaa kiduttavaa kissa-hiiri -leikkiään erinomaisen vähäeleisellä äänimaailmalla. Sevastopolin käytävät ovat enimmäkseen hiljaisia, joten kaikki kolahdukset ja sihahdukset leikkaavat ilmaa pirullisella voimalla. Oman varomattoman askelluksen töytäisemän jakoavaimen aiheuttama kimeä kilahdus saa puolestaan sydämen jättämään lyönnin välistä ja miettimään koituuko noin pieni ääni nyt kuolemaksi? Varmuutta ei ole, ainoastaan sen mahdollisuus, ja juuri se on herkullisen piinaavaa.
Vaikka vaivihkainen eteneminen onkin iso osa Alien: Isolationin voimaa, Sevastopol ei suinkaan ole autio. Ison aseman muu henkilökunta on myös paniikissa, ja eloonjääneet ovat vainoharhaisia ja herkkiä ylireagoimaan pelkonsa kourissa. Ripley on vain harvoin tervetullut näky, ja turvajoukkojen tuliaseet ovat ihan yhtä suuri uhka kuin varjoissa vaaniva hirviökin. Oikeastaan pahempikin, sillä laukausten ääni toimii melkoisen hyvänä houkuttimena, joten tulitaisteluun joutuva Ripley voi luottaa siihen, että jos luoti ei tapa, jostain pimeyden keskeltä aivan liian pian iskevä häntä kyllä tappaa. Taistelukohtausten vältteleminen on siis vain järkevää aina, kun se vain on mahdollista. Ovela Ripley voi myös käyttää muita ihmisiä syöttinä - jatkuva selviytymiskamppailu saa ennen pitkää kenet tahansa heittämään eettiset ohjesäännöt romukoppaan.
Pelin graafinen ilme on Alien: Isolationille se kultainen silaus. Sen "70-luku avaruudessa" -estetiikka on nykypelaajalle sopivalla tavalla sekä lumoavaa että vierasta. Käytävät ovat kulmikkaita ja beige on vuoden väri. Tietokoneiden näytöt ovat mustavihermonitoreja, reikäkortit ovat hyvä tapa tehdä mekaanisia laskutoimituksia, ja suurin osa huoltotöistä tehdään jakoavaimella ja hitsipillillä. Siitä välittyy hienosti tunne siitä, että asioita tehdään enimmäkseen käsin ja vaikeasti. Pelin grafiikkaa katsellaan myös kauniin rakeisen filtterin läpi, joka hienosti apinoi vanhaa VHS-aikaa. Kaikesta huokuu rakkaus Alien-elokuvaa kohtaan, ja sitä rakkautta on vaalittu huolella.
Alien: Isolation on helposti parhaita kauhupelejä vuosiin. Sen maailma on armoton, sen hirviö säälimätön, ja sen käytävät kylmiä ja kolkkoja. Painajaismaisesta pelosta ja paniikinsekaisesta selviytymiskauhusta pitäville peli on nappivalinta.