Vaikka olin hieman lannistunut Battlefield 1:n ja Battlefield 5:n tarjoamasta aikakausikohtaisemmasta, tarkoituksellisen hitaammasta ja epätarkemmasta Battlefield -kokemuksesta, minulla on hyvin kiintynyt suhde sarjaan, joka juontaa juurensa siitä, kun olin tarkka-ampujana Arica Harborissa Bad Company 2:ssa, ja joka todella räjähti Battlefield 3:n ja Battlefield 4:n myötä. Yksinpelien ystävänä en tunne mitään vahvempaa moninpelisarjaa, koska se tarjoaa niin saumattomasti puhdasta uppoutumista kaikkien kilpailuelementtien rinnalla. Sen lisäksi, että katsot pistesaldoasi ja juhlistat valitsemasi hahmoluokan tärkeimpiä päivityksiä, olet taisteluissa juoksuhaudoissa veljiesi ja sisariesi kanssa.
Battlefield 6 on monella tapaa paluu siihen Battlefield-peliin, jota rakastin eniten, mikä on kristallinkirkasta ensimmäisestä päävalikosta alkaen aina siihen asti, kun koko joukkueesi rynnistää eteenpäin Conquestin räjähdysherkkään juoksuhaudansotaan kymmenien muiden pelaajien kanssa. Tämä on vanhaa kunnon Battlefieldia, jossa keskitytään vaikuttaviin räjähdyksiin ja tuhoon sekä tiimipohjaiseen, luokkapohjaiseen sodankäyntiin, jossa panoksesi rintamalle voi olla monessa eri muodossa.
Olen pelannut lukemattomia otteluita Iberian Offensivessa, Liberation Peakissa ja Siege of Cairossa, joista jokainen osoittaa, miten DICE osaa käyttää lihaksiaan, kun se pääsee kunnolla vauhtiin. Kairo on suljetumpi, ja siellä käydään äärimmäisiä tulitaisteluita pienillä, kapeilla kaduilla ja kujilla, mutta muuten pelissä on avoimia tiloja, paljon ajoneuvoja ja klassinen Battlefield -äänimaailma, joka saa jokaisen hetken kuulostamaan kuin Dolbyn liikelogo elokuvateatterissa.
Aivan klassisesti keskityin ensisijaisesti Support-luokkaan, joka on ollut henkilökohtainen suosikkini jo Bad Company 2 -päivistä lähtien, koska siinä keskitytään tiimipelaamiseen. Uusi tapa vetää kaatuneet toverit pois vihollisen tulituksesta ja herättää heidät henkiin turvallisesti tekee tästä vain entistäkin mukaansatempaavampaa, ja yleisesti ottaen eri sarjat vaikuttavat varsin monipuolisilta, reagoivilta ja tehokkailta taistelussa. Erityisesti Liberation Peakissa koin useita hienoja pullonkauloja, joissa molemmat joukkueet painostivat kovasti ja joissa tukipelaaminen, kuten tulituki, savukranaatit ja täydennykset, tulivat varsin tärkeiksi. Tämä on juuri se, mitä muut vastaavat sarjat eivät yksinkertaisesti pysty saavuttamaan, tämä push/pull-tekijä, jossa tuntuu, että on olemassa rintamalinja, joka on koko ajan liikkeessä, ja se näyttää olevan täällä taas.
Vaikka Conquest on edelleen sarjan tunnusmerkki, minulla oli hauskaa myös Breakthroughssa, joka on eräänlainen evoluutio Rushista. Aikoinaan Rush oli tähti, ja juuri siksi, että molemmat joukkueet tavoittelivat täsmälleen samaa päämäärää eli joko puolustivat tai hyökkäsivät yhteen pisteeseen, se loi upeita tilanteita, jotka olivat täynnä puhdasta intensiteettiä. Breakthrough rajoittaa hieman pelaajien määrää, mutta tarjoaa saman fantastisen dynamiikan, jossa tunnet, että merkitset yksilönä hieman enemmän.
Sen lisäksi, että Conquest vaikuttaa hieman sotkuisemmalta kuin esimerkiksi Breakthrough, on tällä hetkellä hyvin vähän valittamista. Pelin TTK (time to kill) vaikuttaa melko hienosäädetyltä, samoin kuin yleiset kontrollit, fysiikka ja kaikki ne pikku seikat, jotka luovat kokonaisvaltaisen räiskintäkokemuksen, joka luo sekä immersiota että tasapainoa. Kaikki on kivikovaa, jopa kuukausia ennen varsinaista julkaisua.
Vielä on vaikea sanoa, näyttävätkö ostettavat asut typeriltä, onko peli ääriään myöten täynnä aggressiivisia mikromaksuja vai onko lopputuote hieman liian buginen, mutta on selvää, että Battlefield Labs -aloite on tuottanut tulosta, sillä Battlefield 6 näyttää olevan paluu kaikkeen, mitä rakastan pelisarjassa.