Beijing 2008

Beijing 2008 sisältää kymmeniä urheilulajeja, joiden puitteina toimivat Pekingin todelliset stadionit. Mukaan ovat päässeet kutakuinkin kaikki yleisurheilupelien vakiolajit 100 metrin juoksusta keihäänheittoon. Rata- ja kenttälajit muodostavatkin huomattavan osan lajivalikoimasta, hieman eksoottisempia lajeja edustavat esimerkiksi pöytätennis, melonta ja judo. Kaikkia kesäolympialaisten lajeja ei pelissä nähdä, koska tekijöiden käytössä ei ole ollut riittävästi aikaa esimerkiksi jalkapallon, koripallon tai nyrkkeilyn toteutukseen. Pelatessa toivoo, että lajivalikoimaa olisi karsittu vielä rankemmalla kädellä ja keskitytty toteuttamaan mukaan valitut lajit kunnolla.

Minkään lajin pelimekaniikka ei ole varsinaisesti rikki, mutta pelaaminen on periaatteessa tuttua jo 1980-luvun Track & Fieldistä. Tälläkin kertaa ratalajeissa näpytetään ohjaimen nappeja niin että rannetta pakottaa ja sormet kramppaavat. Voimistellessa puolestaan pitää painaa oikea-aikaisesti ruudulle ilmestyviä näppäinkomentoja ja ampumapisteillä testataan tarkkuutta. Pöytätenniksen kaltaiset erikoisuudet taas tuntuvat hieman keinotekoisilta ja hiomattomilta. Koska joistain lajeista on monia matkavaihtoehtoja, on pelimekaniikkaan tehty pieniä matkakohtaisia muutoksia. Esimerkiksi 1500 metrin juoksussa kiivasta näpytystä tärkeämpää on tasainen suoritus. Alkumatka on hyvä peesailla muiden perässä ja ajoittaa loppukiri oikein, jotta maaliin ehtii sopivasti ennen pelihahmon väsähtämistä. Tällä tavoin juoksuun on saatu hippunen taktikoinnin makua.

Eräs silmiinpistävä ominaisuus Beijing 2008:ssa on se, ettei pelaaja varsinaisesti ohjaa omaa urheilijaansa ruudulla. Esimerkiksi uimahypyssä hyppyanimaatio on joka kerta sama riippumatta siitä, miten hyvin pelaaja onnistuu pitämään hypyn kierrettä kuvaavat pallukat vihreällä alueella. Vaikkei pelaaja tekisi yhtään mitään, hyppääjä ei tule veteen mahalleen. Huono suoritus näkyy vain tuomariston antamissa pisteissä. Monet muut urheilupelit ovat viime vuosina panostaneet uusiin animaatiotekniikoihin, joilla on parannettu pelaajan kontrollia pelitilanteeseen ja samalla tehty urheilusta luonnollisemman näköistä. Yleisurheilussa kehitys näyttää pysähtyneen kuin seinään.

Ainoa oikea tapa pelata peliä on moninpeli, joka toimii sekä yhdellä konsolilla että netin yli. Yksikseen pelatessa huumori loppuu nopeasti, koska konetta vastaan kisaaminen on lähinnä puuduttavaa ja vaikeustaso heittelee lajista toiseen. Lisäsyvyyttä yritetään luoda uudella olympiatilalla, jossa kuljetaan kisapäivästä toiseen. Ennen finaaleihin pääsyä pitää selvittää karsintapäivät kunnialla läpi. Samalla ansaitaan pisteitä, joilla voi parantaa oman joukkueensa kilpailukykyä kisojen loppukoitoksia silmällä pitäen. Ikävä kyllä lajien epätasaisuus koituu pelitilan kohtaloksi, koska tietyn karsintapäivän alavireiset suoritukset voivat päättää olympiaurakan jo ennen omiin bravuurilajeihin pääsemistä.

Edes esillepano ei peliä pelasta. Grafiikka näyttää keskinkertaiselta ja äänet ovat mitäänsanomattomia. Harvasanaiset selostajat jauhavat puutaheinää eikä tylsiä uusintoja tee mieli edes katsoa. Myös pitkähköt latausajat kisatapahtumien välillä ottavat päähän. Vielä voitonkin hetkellä peli onnistui pettämään, kun suomalaisurheilijalle soitettiin aivan jotain muuta kuin tuttuja voitonlaulujamme. Ja jottei kenellekään jäisi epäselväksi, pelissä ei ole mukana oikeita urheilijoita eikä joukkueiden muokkaamiseen tarkoitettu toiminto taivu urheilijoiden omatoimiseen nimeämiseen. Toivottavasti neljän vuoden kuluttua virtuaaliset olympialaiset viimein nousisivat tälle vuosituhannelle.