Birds of Steel

Birds of Steel on kenties konsoleiden lähin vastine IL-2 Sturmovik: Cliffs of Doverin kaltaisille ison kaliiberin historiallisille lentosimulaattoreille. Ace Combatin kaltaiset adrenaliinipitoiset toimintapelit kannattaa unohtaa heti kättelyssä, vaikka toki ryskettä ja rytinää Birds of Steelissäkin riittää. Pelit on kuitenkin selvästi vuoltu eri puusta. Niiden lähtökohtia erottaa jo yksin se, että Birds of Steel yrittää jäljentää historiallisia tapahtumia sen kummemmin niitä värittämättä, kun taas Ace Combatissa annetaan fiktion lentää mahdollisimman viihteellisen kokemuksen tuottamiseksi.

Cliffs of Doveriin verrattuna Birds of Steel häviää pelimekaniikan ja grafiikan yksityiskohtaisuudessa, mutta siinä missä Cliffs of Dover oli ilmestyessään melkeinpä vain tekninen simulaattori ilman peliä, on Birds of Steel selvästi eheämpi ja valmiimpi kokonaisuus. Sen kaksi kampanjaa pursuavat dokumentaarista materiaalia vieden Tyynenmeren taisteluihin vuosina 1941-1942, kun Yhdysvallat ja Japani ottivat mittaa toisistaan merellä ja ilmassa.

Molemmille maille on oma kampanjansa, joka keskittyy kuvaamaan sodan ratkaisutaisteluita. Yhdysvaltojen puolella esimerkiksi päästään upottamaan Japanin lentotukialuksia ja puolustamaan Wake Islandia, kun taas japanilaisten kampanja tärähtää käyntiin Pearl Harborin kyykyttämisellä. Perinteisessä mielessä tarinavetoisista kampanjoista ei kuitenkaan voida puhua. Pelissä ei seurata oman pilotin matkaa johdonmukaisesti, vaan pelaaja ottaa osaa tehtäviin vain yhtenä pilottina muiden joukossa. Mikäli tulee ammutuksi alas, voi ohjaksiinsa ottaa parvesta toisen koneen, jos sellainen vain löytyy. Tämä helpottaa hieman pelin armotonta luonnetta; joskus turpiin voi tulla jo silmänräpäyksessä eikä tehtävissä ole välitallennuspisteitä.

Kampanjat ovat lopulta vain puolet koko pelistä, sillä niiden ohella runsaslukuiset yksittäistehtävät vievät myös monille muille rintamille, muun muassa taistelemaan Ruhrista Saksassa ja Maltasta Välimerellä. Mukaan on mahtunut jopa dynaaminen kampanja, jossa esimerkiksi Maltan saarten kohtalo ratkeaa useiden peräkkäistä taistelujen yhteistuloksena. Tehtäviä ja dynaamista kampanjaa voi myös pelata verkossa muiden pelaajien kanssa, mikä nostaa varmasti pelin arvoa asiasta innostuneiden silmissä. Tekoäly kun ei koskaan onnistu vakuuttamaan samalla tavalla kuin aidosti taidokkaat pilotit.

Kannustavana lisänä läpi pelin kartutetaan omaa kokemusta (jopa epäonnistuneista tehtävistä voi ansaita pisteitä pudotuksista), mikä puolestaan avaa lisää koneita. Kalustoa löytyykin hävittäjistä pommikoneisiin jopa 100 autenttisen konemallin edestä.

Sisältö ei siis tällä kertaa ole ongelma. Peliin on kuitenkin eksynyt muutama aivopieru, jotka olisi sopinut jättää väliin. Esimerkiksi dynaamisten kampanjoiden etenemistä ei voi tallentaa. Kyseenalaista on myös perässä roikkuvien vihollisten ampuminen konekiväärimiehellä samalla, kun lentää sokkona itse konetta. Paikan vaihto on sinällään kiva idea, mutta se pitäisi erottaa selkeästi itse lentämisestä. Tiukassa ilmatorjuntatulituksessa on pirullista yrittää väistellä kranaatteja ja räiskiä välillä taaksepäin. Muutoin saa takuulla hännälleen. Nimittäin konekiväärin jättäminen tekoälyn kontolle on tehokasta kuin duuman toiminta. Tämä onneksi koskee vain niitä tehtäviä, joissa lennetään monipaikkaisilla koneilla.

Tasapainotus ja vaikeusaste tuntuvat joka tapauksessa hieman ailahtelevan. Jotkin tehtävät ovat selvästi toisia vaikeampia, eivätkä aina oikeista syistä. Välitallennusten puute myös korostaa pidemmissä tehtävissä turhautumista, jos samoja nousu-, lähestymis- ja taisteluvaiheita joutuu hiomaan useaan otteeseen.

Vaikeuteen voi toki vaikuttaa. Yksinkertaistetulla lentomallilla koneen kontrollin hävittäminen on lähes mahdotonta, mutta samalla ohjaamisesta tulee kankeampaa. Realistinen vaikeustaso antaa enemmän kontrollia pelaajalle, mutta sakottaa liian jyrkistä ohjausliikkeistä sakkauksella. Simulaattoritaso puolestaan piilottaa kaikki HUD-elementit ja tekee lentämistä huomattavasti levottomampaa. Tällöin jo koneen pitäminen suorassa vaatii ponnisteluja. Tavalliselle peliohjaimelle simulaattoritaso alkaa olla jo liikaa, mutta toisaalta juuri se tuo lentämisen nyanssit kaikkein selkeimmin esiin.

Lentomallista riippumatta Birds of Steel on peli, joka kysyy jonkin verran lentokoneiden tuntemusta ja ilmataistelun taktiikkaa. Vihollisparvea on vaikea pudottaa edestäpäin, mutta kiertämällä taakse ja ottamalla tähtäykseen sopivasti ennakkoa alkaa tapahtua. Tasapainotuksen puutteet tulevat esiin siinä, että helpoimmalla tasolla viholliset putoavat vähän liiankin herkästi tuntuakseen tyydyttävältä. Vaikeammilla tasoilla sitä vastoin niitä saa kitkuttaa alas melkoisella tehokkuudella ottaen huomioon, ettei siipimiehistä ole hirmuisesti apua tehtävien täyttämisessä. 20 pommikoneen pudottaminen ennen määränpäätä on siis realistisella tasolla realistisen vaikeaa, mutta tarpeellista etenemisen kannalta.

Toisin kuin isoveljessään Cliffs of Doverissa, suurempia bugeja ei ilmennyt ja pelin toiminta oli vakaata, joskaan ei erinomaista. Audiovisuaalinen toteutus jää melko keskinkertaiseksi ja karkeaksi lukuun ottamatta itse lentokoneita. Visuaalisesti peli on parhaimmillaan yläilmoissa taistelun pyörteissä, kun koneet reikiintyvät ja kranaatit vavisuttavat, mutta lähempänä maata grafiikka ja animaatiot alkavat käydä suorastaan tragikoomisiksi.

Vikoineenkin pelistä löytyy silti jännittäviä hetkiä ja kasapäin monipuolisia tehtäviä, jotka muodostavat tukevan kokonaisuuden toisen maailmansodan kehyksessä. Niinpä jos historiallinen ilmailu kiehtoo ja hermot kestävät muutamat uudelleenyritykset, on Birds of Steel hyvä vaihtoehto etenkin vähän realistisempaa koiratappelua konsolilleen hakeville.