Borderlands

Gearbox pelkäsi Borderlandsin uppoavan nykytrendejä vaivaavaan massaan, jossa kaikki on ruosteenruskeaa ja tomuista. Tekijät näkivätkin paljon vaivaa saadakseen peliin omaleimaisuutta: niinkin yksinkertainen seikka kuin sarjakuvamainen grafiikka on tehnyt pelistä välittömästi kiinnostavamman ja edukseen erottuvan. Planeetan luonne välittyykin hienosti. Vaikka ympäristöt ovatkin pitkälti kivistä autiomaata, Pandora todella tuntuu rikollisten kansoittamalta, romusta kasatulta huvipuistolta, jonka jokainen hahmo näyttää friikkisirkuksesta karanneelta puolihullulta.

Pandora on planeetta, jonne etsiytyy paljon ihmisiä helpon rahan toivossa. Hyvin nopeasti uudisraivaajat joutuvat pettymään: Pandora on kurja ja vihamielinen paikka, jossa mikään ei ole kivaa, vaan vain vähemmän viheliäistä. Joka paikassa vilisee kärkkäästi kimppuun käyviä petoeläimiä, jotka tekevät raavaasta miehestä nopeasti pyttipannua. Karuissa olosuhteissa selviää parhaiten, jos unohtaa moraalin kotiin ja turvautuu rikoksiin ja murhiin henkensä pitimiksi. Näille sivistyneen maailman kaukaisimmille rajamaille eksyvä vaihtaa mainosten lupaaman kuherruskuukauden kirjaimellisesti helvettiin, jossa ihan kaikki on vaarallista terveydelle.

Tällaisessa ympäristössä minä kuitenkin viihdyn, ellen jopa kukoista. Olen upottanut Pandoran tutkimiseen tuntikausia ja palkinnot ovat olleet suuria. Alussa kuitenkin ollaan täysin tyhjätaskuja ja koska pohjalta on paha ponkaista, tekeminen on ensimmäisten tuntien aikana melko rajoitettua. Pelaaja aloittaa taipaleensa pienestä Fyrestonen hökkelikaupungista, jonka narusta ja aaltopellistä pysyvät tuulensuojat pysyvät kasassa eksentristen asukkaidensa pahalla tahdolla. Sen asukkaat nakittavat pelaajan suorittamaan tympeitä alimman askeleen askareita, kuten tuholaisten listimistä.

Borderlands on täynnä toimintaa, ja pelaajan silmille nakataan jatkuvasti uusia tehtäviä, vihollisia ja satunnaisesti luotavia tavaroita. Juuri tämä yhdistelmä roolipelaamista, toimintaa ja parempien esineiden metsästystä on saanut monet vertaamaan Borderlandsia maineikkaaseen Diabloon, eikä vertaus ole täysin tuulestatemmattu. Peli luo aseita, alueita ja ammuttavaa jatkuvasti lisää, joten vaikka pelaaja voikin ottaa pakkia ja palata tutuille konnuille, edessäpäin on koko ajan uutta ja tuntematonta tutkittavaa.

Satunnaisesti luotavat aseet ovat erittäin hyvä koukku pitämään pelaajat pelin ääressä. Gearbox kertoo erilaisia astalovaihtoehtoja olevan miljoonia. Värikoodi kertoo pelaajalle onko käsiin eksynyt tusinatussari vaiko jokin harvinaisempi ja siten arvokkaampi atomihuhmare. Muutaman tunnin testaamisen jälkeen tällainen satunnaismetodi tuntuu koukuttavalta, ja paremman reikäraudan metsästämisestä tulee jatkuvasti mielessä oleva askare.

Pelaajan valittavana olevat hahmoluokat vaikuttavat aika tyypillisiltä. Pelkkää raakaa lihaa syövä Brick on iso möykky, joka kestää paljon rankaisua ja hakkaa vastustajansa kuoliaaksi vaikka vessanpöntön kannella. Hoikka ja kurvikas seireeni Lilith osaa häivelaitteensa avulla muuttua näkymättömäksi ja hiippailla vastustajan selustaan. Mordecai puolestaan tietää, miten yhdellä kiikarikiväärin laukauksella saadaan ihminen räjähtämään veriseksi mössöksi. Rolandin edustama sotilasosasto vaikuttaa perinteiseltä suorasuuntausrynnäkön taitajalta. Hahmovalinnasta riippumatta luokissa vaikuttaisi olevan huomattavasti enemmän munaa kuin monissa teinien tänä päivänä suosimissa angstiropelluksissa.

Ei sillä, Borderlandsista saa roolipelillisiä elementtejä etsiä kissojen ja koirien kanssa. Mukana on toki hahmoluokan lisäksi kolme eri kykypuuta omine erikoistumisineen, jotka tuovat kuhunkin pääammattiin kummasti lisää syvyyttä ja mahdollisuuksia käyttää luokan taitoja kekseliäästi. Onkin kiinnostavaa nähdä, miten taitovalikoima laajenee pidemmälle pelattaessa, ja miten ilottelu toimii, kun mukana on muutama kaveri.

Borderlandsin luoma ensivaikutelma on hyvä, vaikka välillä tuntuukin siltä, että pelien tarjoamat haasteet eivät oikein ole tasapainossa vielä. Pelasin enimmäkseen Rolandia, joka kykenee roiskimaan luoteja joka suuntaan yhtä aikaa. Toisinaan tunsin oloni voittamattomaksi superkommandoksi, toisinaan saatoin vain puistella päätäni hahmoni heikkoudelle. Yleisvaikutelma on kuitenkin oikein mainio. Borderlands on tyylikkäästi omaperäinen ja sisältöä vaikuttaisi piisaavan, kaikki on kuorrutettu vängällä huumorilla ja hahmoluokkien eroavaisuudet näyttäisivät olevan hyvin hanskassa. Maltan tuskin odottaa päästäkseni upottamaan peliin lisää kallista aikaani.