Burnout Paradise

Burnout Paradisea on hankala määritellä tarkasti. Se pohjautuu luonnollisesti sarjan aikaisempiin peleihin, mutta yhtälöön on lisätty myös hieman Test Drive Unlimitedia ja jopa Crackdownia. Burnout Paradise ei ole missään nimessä perinteinen ajopeli, sillä siinä tärkeintä ei ole kisojen voittaminen, vaan yksinkertaisesti hauskanpito.

Vaikka sarjan aiemmat osat ovat sijoittuneet Paradise Cityyn, Burnout Paradisessa kaupunki on ensimmäistä kertaa täysin vapaasti tutkittavissa. Ja tutkimista riittää. Kun pelaajalle annetaan pelin alussa tämän ensimmäinen auto ja harjoitteluajokortti, Paradise City vaikuttaa lohduttoman kokoiselta. Kaupungin oppii kuitenkin tuntemaan parhaiten siellä ajamalla. Näennäisesti Burnout Paradisen perusidea on nousta harjoittelijakuskista B- ja A-luokkien kautta aina Elite-tasolle asti. Tämä tapahtuu voittamalla kisoja, joita löytyy Paradise Cityn jokaisesta risteyksestä.

Criterion on heittänyt perinteisen valikkopohjaisen käyttöliittymän romuttamolle, ja tehnyt Paradise Citystä eräänlaisen keskusmaailman. Risteykseen saapuessaan pelaaja voi aloittaa kilpailun painamalla molemmat liipasimet pohjaan. Mikäli kilpailusta haluaa pois kesken kaiken, täytyy vain pysyä paikallaan muutaman sekunnin ajan, ja kisa loppuu. Criterionin valinnassa on ainakin kaksi yksityiskohtaa, jotka tulevat jakamaan mielipiteitä rankalla kädellä. Kuten monet pelaajat huomasivat jo demoversiosta, pieleen menneitä kilpailuja ei voi uusia kuin menemällä takaisin lähtöpaikalle. Lähtöpaikalle (tai yhtään mihinkään) ei pysty myöskään hyppäämään suoraan, vaan pitkätkin välimatkat on ajettava kärsivällisesti itse. Ongelmallisinta tämä on siinä vaiheessa, kun kilpailut päättyvät kaupungin länsipuolella olevalle vuoristoalueelle, jossa risteysvälit ovat pitkiä, ja josta kestää viitisen minuuttia ajaa takaisin kaupunkiin. Todennäköisesti Criterion on tehnyt nämä päätökset laitteiston rajoitusten takia. Suhteellisen pitkää alkulatausta lukuunottamatta pelissä ei ole juuri lainkaan lataustaukoja, ja mikäli kaupunki olisi pitänyt teleporttauksen jälkeen ladata uudestaan, Criterionin valinta on ymmärrettävä. Tämän ansiosta Burnout Paradise vaatii kuitenkin tietynlaisen mielentilan pelaajalta. Peliä ei voi pelata liian vakavissaan, vaan tehtävien täytyy olla pieniä haasteita Paradise Cityn tutkimisen ohessa.

Burnout Paradisen arviointi oli jokseenkin epäkiitollista hommaa, sillä peliä ei ole suunniteltu "suoritettavaksi". Paradise Citystä löytää valtavasti salareittejä, hyppyreitä sekä tuhottavia portteja ja mainostauluja. Mitä enemmän kaupungissa viettää aikaa, sitä nopeammin löytää paikasta toiseen, mikä puolestaan on äärimmäisen tärkeää myöhemmissä kilpailuissa. Paradise Cityn risteyksistä löytyy viidenlaisia tehtäviä: Race, Burning Route, Marked Man, Road Rage ja Stunt Run. Näistä kolmessa ensimmäisessä täytyy löytää tiensä mahdollisimman nopeasti johonkin kahdeksasta eri maalialueesta, jotka on sijoitettu kaupungin laidoille pää- ja väli-ilmansuuntien mukaisesti. Race on nimensä mukaisesti kilpa-ajo, jossa pelaaja asettuu lähtöviivalle yhden tai useamman auton kanssa. Reittivalinta on etenkin pidemmissä kilpailuissa ensiluokkaisen tärkeää. Burning Routet on suunniteltu autokohtaisesti, ja niissä pelaaja pyrkii pääsemään maaliviivalle määritetyssä ajassa. Mikäli tässä onnistuu, voittaa käyttämästään autosta paremman version. Marked Manissa pelaajaa puolestaan jahtaa kolme autoa, ja maaliin pitäisi päästä yhtenä kappaleena. Etenkin vilkkaimmilla kaduilla tämä voi osoittautua hyvinkin hankalaksi. Road Ragessa reitti on täysin vapaa, ja tavoitteena on tuhota mahdollisimman monta vastustajaa ennen kuin kuolo korjaa tai aika kuluu umpeen. Stunt Runissa tehtävänä on kerätä pisteitä hyppimällä hyppyreistä, tuhoamalla mainostauluja ja kieputtamalla autoa niin maassa kuin ilmassakin.

Jokaisessa tehtävävaihtoehdossa on valittava oikean reitin lisäksi myös oikeanlainen auto. Ajokit on jaettu kolmeen luokkaan, joista Speed-luokan autot ovat salamannopeita, mutta voivat käyttää turbo-boostia vain mittarin ollessa aivan täysi; Stunt-luokan autot ovat nimensä mukaisesti passeleita temppuiluun: kevyitä ja ketteriä, mutta eivät välttämättä kestäviä; Aggression-luokan autot puolestaan ovat ihanteellisia Road Rage ja Marked Man -kisoihin: suuria, jykeviä, mutta toisaalta kovin kankeita. Uusia autoja voi voittaa suorittamalla Burning Routeja, tai nousemalla luokkaa ylemmäs, mutta suurin osa autoista täytyy ansaita mielenkiintoisemmalla tavalla. Muutaman kilpailuvoiton välein peli ilmoittaa, että Paradise Cityyn on ilmestynyt uudenmallinen auto. Pelaajan tehtävänä on löytää tuo auto ja romuttaa se, jonka jälkeen sen voi hakea alleen jostain kaupungin neljästä romuttamosta. Loistava idea, joka on myös toteutettu hyvin. Etenkin myöhäisempien autojen kiinnisaanti ja romuttaminen on nimittäin suhteellisen haastavaa puuhaa.

Romuttamoiden lisäksi Paradise Cityyn on ripoteltu myös muita palvelupisteitä. Huoltoasemalla voi täyttää boost-mittarinsa, korjaamolla paikata lommoja ja maalauspisteessä hankkia uutta väriä auton pintaan. Road Ragen ja Marked Manin aikana korjaamoa voi tulla ikävä, joten eri palvelupisteiden paikkojen muistamisesta saattaa olla paljon hyötyä. Siinä mielessä on hyvin lohdullista, että Paradise Cityn tutkiminen on äärimmäisen hauskaa puuhaa. Jokaisen nurkan takana on jotain uutta, ja koko kaupungin tutkimiseen saattaa kulua helposti muutaman keskivertoräiskinnän elinkaaren verran aikaa. Hajoitettavia portteja löytyy Paradise Citystä 500 kappaletta, ja mainostaulujakin on 120. Mikäli haluaa löytää kaiken, mitä kaupungilla on tarjottavana, voi varautua viettämään paratiisikaupungissa tovin jos toisenkin.

Graafisesti Burnout Paradise on todella upea. Automallit ovat yksityiskohtaisia, ja ne saa rutattua tuskallisen realistisen näköisesti. Burnout Paradisen hienointa antia ovat kuitenkin kolarit. Pelaajan törmätessä joko autoon tai johonkin kiinteämpään kamera zoomaa törmäyskohtaan ja aika hidastuu. Kovavauhtisemmissa kolareissa auto kieppuu pitkin tienvarsia ja metallinpaloja lentelee ympäriinsä. Monttu loksahti useampaan kertaan auki etenkin lennokkaissa kolareissa, joista auto selvisi kuin ihmeen kaupalla juuri ja juuri ajokelpoisena. Vaikkei pelin äänimaailma aiheuta samanlaisia leuka lattiaan -elämyksiä, se ajaa asiansa. Pelin soundtrack koostuu sekä vanhemmista klassikkobiiseistä (kuten Gunnareiden Paradise City) että tuoreemmistakin pläjäyksistä. Aiemmista Burnout-peleistä tuttu DJ Atomica pyörittää Crash FM -radioasemaa, jonka taajuudella hän jakaa niin yleisiä elämänviisauksia kuin ajoittain kovin turhan kuuloisia sankaritarinoitaankin. Siinä mielessä Criterion on onnistunut oikean radiokanavan mallintamisessa, ettei Crash FM pääse juuri missään vaiheessa pahemmin häiritsemään.

Burnout Paradise on valtava peli. Se on myös peli, joka tulee jakamaan mielipiteet. Mikäli pelin ajatusmaailmaan pääsee sisälle, ja osaa antaa pelille anteeksi sen muutamat puutteet (ei teleporttausta, ei kisojen uudelleenaloittamista), löytää pelin, joka tarjoaa pelattavaa todella pitkäksi aikaa. Siinä vaiheessa, kun Paradise Citystä ei enää löydä uusia haasteita, voi lohduttautua ajatuksella siitä, että verkkopelipuolella uusi haaste odottaa aina seuraavassa risteyksessä. Criterion otti Burnout Paradisella ison riskin, mutta se kannatti. Burnout-sarjan uusin osa on laajempi, kauniimpi ja parempi kuin mikään edeltäjistään.