Call of Duty: Ghosts

Aaveet, Infinity Wardin uusimman räiskintäpaketin nimikkohahmot, ovat nykypäivän spartalaisia. Joukko Tier 1 -sotilaita piti puolustusasemansa murskaavan miesylivoiman edessä, harhauttamalla ja yllättämällä hyökkäävän vihollisen. Uroteko saattoi miehet sankarihaudan sijasta osaksi tarunhohtoista erikoisjoukkoa, jonka on aika astua tuleen, kun sota raivoaa Yhdysvaltojen maaperällä.

Niskavillat nostattava intro antaa mainion startin kampanjalle, mutta kas vain, toiminta on samaa Hollywood-pauketta kuin aina. Aseet laulavat ja räjähdykset kaikuvat, mutta tunnelma puuttuu. Samoin paljon mainostettu Riley-koira tuntuu väkisin väsätyltä idealta. Minkä aselajin jeepissä koira laitetaan tähystäjän paikalle ja ryhmän varajohtaja tavaratilaan?

Vaihtelua rynnäköinnissä sentään piisaa; toisinaan uidaan haiden seassa ja välillä tanssitaan susien kanssa. Pyssyillä sohitaan myös avaruudessa. Viisituntinen yksinpeli on varmasti sarjan monipuolisin, mutta isä, poika ja pyhä koira -tarina ei pärjää Black Opsille - ensimmäisestä Modern Warfaresta puhumattakaan.

Kampanjan ja moninpelin kerrosleipä on perinteisesti täytetty yhteistyötiloilla. Aiemmista Infinity Wardin peleistä tuttu Spec-Ops-pelimuoto on raakattu pois. Sen tilalla on Zombies-henkinen Extinction, jossa kuritetaan pieniä ja isoja nelijalkaisia avaruusolioita. Merkittävin ero on siinä, että Extinctionissa on selkeä päätehtävä, joka on läpäistävissä alle kolmen vartin. Zombiaaltoja taas voi lahdata loputtomiin. Tulostauluille hamuavat joutuvat tekemään toistoja toiston perään, yhden "täydellisen" pelikierroksen sijaan. Toiminta on hetken hauskaa neljän kimpassa, mutta supersuositun zombimoodin kaltaista monipuolisuutta jää kaipaamaan. Yhteistyöpaketin sinetöi Modern Warfare 3:ssa debytoinut Survival-tila, jonka nimi on nykyään Safeguard.

Sarjan moninpeli on varsinainen Pandoran lipas. Se on kapistus, jonka turmelevasta vaikutuksesta äidit ja foorumilaiset varoittelevat. Samalla sen vetovoima on kerrassaan vastustamaton, mikä oli todistettava jälleen kerran hurjilla myyntiluvuilla. Call of Duty: Ghostsin nettipeli on sisimmältään sama peto niin hyvässä kuin pahassa. Kauniina päivänä se on intensiivistä ja hauskaa räiskintää, loputonta aseiden avaamista, perkien hienosäätöä, pisteputkia ja voittoja. Toisinaan vastaan tulee pelkkiä tarkkuuskivääreitä, viholliset uudelleensyntyvät suoraan selustaan, eikä hivenen kookkaammilta ja monitasoisilta kartoilta löydy ketään.

Uusista pelimuodoista Search & Rescue toimii, mutta paljon mainostilaa saanut Squads-moodi on vain jatkojalostettu Boot Camp. Ghosts antaa mahdollisuuden kasata ja varustaa oma kymmenen soltun haamujengi, jonka avulla haastaa tutut ja tuntemattomat. Oma jengi on vähän kuin laajennettu avatar, sillä nettimoninpelissä pelataan koko ajan yhdellä tiimiläisellä, jolle avataan varusteita ja muuta mukavaa. Prestige-tasokaton kolahtaessa on aika vaihtaa seuraavaan hahmoon. Squad vs. Squad -mittelöiden heikkous on itse tekoälyssä. Pelityyli on kaukana ihmismäisestä, mikä paljastuu viimeistään killcamia katsellessa. Seinän läpi tähtäily, lasertarkkuus, ammuskelu kesken lippaanvaihdon ja kaikenlainen tietokonemainen huijaus jättävät happaman maun.

Järjestysluvultaan kymmenes Call of Duty ei muuta tosiasiaa, että pelisarjan kohokohta koettiin kuusi vuotta sitten. Ghosts on toki turvallinen lisä sarjaan, mutta myös vaisuhko lopetus sukupolven tunnetuimmalle menestystaipaleelle, joka alkoi Infinity Wardin pajassa Zampellan ja Westin aikakaudella.

Suurista uudistuspuheista huolimatta Infinity Wardin viimeisin teos kärsii teknisestä pysähtyneisyydestä - ainakin tässä testatussa Xbox 360 -versiossa - ja kyseenalaisista muutoksista yhteistyömoninpeliin. Jatkossa Treyarch on paljon vartijana, koska titaaninkova haastaja lähestyy päivä päivältä.