Call of Duty: Modern Warfare 2

Call of Duty 4: Modern Warfaressa kolmannen maailmansodan syttyminen oli hiuskarvan varassa. Venäläiset kiihkomieliset nationalistifanaatikot ja muut, länsivaltoja aiemminkin laajoilla resursseillaan kiusanneet ääriryhmittymät löivät hynttyyt yhteen ja kiusasivat Yhdysvaltoja oikein tosissaan. Onneksi rohkeat erikousjoukkojen miehet saivat konnien aikeet tyhjiksi viime hetkillä, vaikka pahoilta tuhoilta ei voitukaan välttyä. Vaikka peli olikin täynnä militaristista melskettä ja sotilastermistöä syötettiin kauhoittain, kaiken sen perinteiseltä paatokselta vaikuttavan otteen keskellä lymysi kiinnostava ja pelottavan uskottava tarina.

Kun Call of Duty: Modern Warfare 2 alkaa, tilanne on edelleen paha. Vaikka ydinsodalta hetkellisesti vältyttiinkin, venäläisiä ultranationalisteja ei suinkaan tuhottu. Ehei, ryhmittymä sai vain siipeensä, ja uusi karismaattinen johtaja vetelee jo ikävän tehokkaasti naruista. Kovempi ja kovaotteisempi kolli on ottanut tähtäimiinsä Yhdysvaltain lisäksi myös Iso-Britannian pistääkseen moisille alistajille luun poikittain kurkkuun.

Call of Duty 4: Modern Warfaren menestys yllätti kaikki, ja sen myyntiluvut ovat saaneet monet hankkeeseen panostaneet haukkomaan hämmästyksestä henkeään. Tällainen suosio on taannut Infinity Wardille vapaammat kädet ja paremmat resurssit jatko-osan tekemiseksi, mikä näkyykin heti alkumetreiltä asti. Ulkoasu on erittäin tyylikäs ja itsensä Hans Zimmerin musiikki on juuri oikealla tavalla mahtipontista. Koko peli tuntuukin ison rahan Hollywood-spektaakkelilta, mikä ei suinkaan ole huono asia.

Pelaaja ei ohjaa vain yhtä ja samaa sotilasta, vaan tarina kerrotaan usean päähenkilön kautta. Toisin kuin kaikki muut pelin hahmot, pelaajalle ojennettavat mosurit ovat kasvottomia ja persoonattomia, mikä vain tehostamaa mukanaolon tunnelmaa. Tämän lisäksi kehyskertomusta kerrotaan harvinaisen tylyillä välivideoilla, joissa päättävät tahot osoittavat kykynsä yhdistää taktista armottomuutta ja massojen hyväksynnän kosiskelua jonkin kansanryhmän, kuten vaikkapa sodan jalkoihin jäävän siviiliväestön kustannuksella. Tehokkuus ennen kaikkea, sillä sodassa on kaikki sallittua. Epämiellyttävää katsottavaa, mutta kovin uskottavaa.

Call of Duty: Modern Warfare 2:n juonen kuvaaminen on vaikeaa, sillä käytännössä jokainen tehtävä sisältää yllätyksen, joka keikauttaa asetelmaa johonkin suuntaan. Tehtävien sisällön kuvaaminen arviotekstiä varten vaatisi tarinan avaamista, mikä pilaisi kerronnalta merkittävästi tehoa, joten kieltäydyn tekemästä niin. Esimerkkinä tarinankuljetuksen voimasta voi kuitenkin käyttää tehtävää, josta keltainen lehdistö on otsikoinut kovin auliisti: pelaajan odotetaan osallistuvan valtavaan verilöylyyn. Näin todellakin tapahtuu. Pelin alkupuolella oleva tehtävä ei kuitenkaan tunnu tarpeettomalta ja itsetarkoitukselliselta rankistelulta, vaan se on olennainen osa pelin kerrontaa. Se on myös harvinaisen todentuntuinen ja tehokas simulaatio todellisen maailman vastaavista tapahtumista, joiden rinnalla pelin raakuudet ovat vielä kovin kevyttä kamaa. On kuitenkin selvää, että 18 vuoden ikäraja on täysin ansaittu.

Call of Duty: Modern Warfare 2 sisältää ehkä vaihtelevinta kenttäsuunnittelua mitä koskaan olen nähnyt. Jokainen pelattava hahmo poukkoilee ympäri maapalloa taistelemassa mitä viheliäisimmissä paikoissa. Seassa on kenttiä jotka olisivat kotonaan Tomb Raiderissakin, pitkiä ja vauhdikkaita moottorikelkkailupätkiä, hiiviskelytehtäviä öljynporauslautoilla, suoraa ryynäämistä avoimissa yhteenotoissa, pieniä kahakoita brasilialaisissa slummeissa, katutaistelua Lähi-Idässä, parkouria, talojen vyörytystä ja vaikka mitä. Jokainen kenttä on yksilöllinen ja lyhyt kokonaisuutensa ja etenemisreittejä on runsaasti, mikä on yksi niistä asioista mistä pelissä niin kovasti pidän.

Pelin ohjausmekaniikka on välittömästi tuttu kenelle tahansa sarjaan aiemmin tutustuneille. Hiottu ohjailtavuus ei sisällä yllätyksiä, vaikka välillä päästäänkin käyttämään tussarin sijasta rynnäkkökilpeä. Kyseiset kapistukset kestävät käytännössä kaikki konekivääriä kevyemmät kuularuiskut, tarjoten hyvän liikkuvan suojan keskellä raskasta tulitusta. Sitä lukuunottamatta kaikki on samaa vanhaa tuttua kauraa, niin hyvässä kuin pahassakin. Enimmäkseen hyvässä, sillä ohjailtavuus on niin tiivis ja toimiva paketti, ettei siitä voi kauheasti napista. Vähän kuitenkin.

Yksi rasittavista piirteistä on se, että pelaajan on vaikea hahmottaa mistä suunnasta kohtituleva luotisade oikeastaan tulee. Tämä johtaa turhauttaviin yritys-erehdys -rynnäköihin, missä pääsee hengestään puolentusinaa kertaa, ennen kuin vainolainen lopulta saadaan paikallistettua ja nitistettyä. Tämä ei olisi ongelma, jos pelaaja kestäisi enemmän kuin yhden luodin - satunnaiseen harhaluotiin kupsahtaminen on toki realistista, mutta peli-ilon kannalta jatkuva tallennuspisteeseen palaaminen on vähemmän hauskaa.

Pelistä löytyvä moottorikelkkailuosuus on toinen kohta, missä ohjailtavuus ei loista. Tämä ei varsinaisesti yllätä - räiskintäpeleissä ajoneuvojen ohjailtavuuden kehittäminen on ymmärrettävästi vähemmällä huomiolla kuin muun sisällön rakentaminen. Mutta vaikka kyseisestä lumirallista voisikin vääntää marinan aihetta, se on silti yksi Call of Duty: Modern Warfare 2:n hienoimmista osuuksista. Lyhyessä ajassa tapahtuu paljon, näyttävästi ja intensiivisesti, joten vaikka simulaattorimaisesta ohjauksesta jäädäänkin kauas, käsiin jää erittäin viihdyttävä toimintapätkä.

Pelin hiippailuosuudet puolestaan ovat erinomaisia, ja lyövät laudalta jopa edellisosan mestarillisen Chernobylin raunioissa hiiviskelyn. Esimerkiksi Venäjän lumiaroilla vaivihkaa liikkumisen tunnelmallisuus on käsinkoskeltavaa. Suuren vihollisjoukon keskellä täysin huomaamattomissa liikkuminen on haastavaa, ja hangen värjäytyessä punaiseksi täydellisesti onnistuneen hiljaisen iskun jälkeen on siitä seuraava voitonhuuma suorastaan fantastisen humalluttava.

Yksinpelin auvo kestää kuutisen tuntia, mutta näinkin lyhyessä ajassa meno on henkeäsalpaavan huikeaa. On vaikea kuvitella kenenkään olevan pettynyt yksinpelin antiin, vaikka pari tuntia lisää olisikin kelvannut vallan mainiosti. Infinity Ward on kuitenkin sanonut, että pelin pituus on toissijaista - tärkeämpää on kertoa tiukka ja tiivis tarina kuin vesittää se pitkittämällä pelikokemusta väkisin. Pelin pelattuani olen heidän kanssaan samaa mieltä, sillä on vaikea nähdä miten tapahtumiin olisi saanut lisää sisältöä ilman, että se olisi tuntunut väkisin väännetyltä täytteeltä.

Kun yksinpeli on ohi, on jäljellä moninpeli. Infinity Ward esittelee uuden pelimuodon, Spec Opsin. Se on muunnelma yhteistyöpelistä, jossa tehtävät ovat tiiviitä ja nopeita, aivan kuten Call of Duty 4: Modern Warfaren lopussa ollut "Mile High Club"-tehtävä, jossa yritettiin siivota matkustajakone terroristeissa todella tiukan aikarajan puitteissa. Spec Ops ottaa yksinpelistä paljon yksittäisiä hetkiä ja antaa pelaajan kavereineen yrittää hoitaa mahdottoman oloisia tehtäviä. Hyvä esimerkki on tilanne, jossa toinen pelaaja suojaa helikopterin ketjutykillä tiukkaa rynnäkköä vetävää pelaajaa. Pienikin virhe johtaa tehtävän epäonnistumiseen, mutta aivoton toiminta tarjoaa hauskaa menoa rahalla. Spec Ops ei ole mitenkään mullistava keksintö, mutta se on juuri sopiva välipala vähän vähemmän ryppyotsaista meininkiä etsivälle kaveriporukalle.

Se virallinen moninpeli on niin hyvin toteutettu, että se lyö jopa Bungien Halo-sarjaa sormille. Nettipelin koodi on optimoitu hyvin, enkä kertaakaan huomannut ärsyttävää viivettä. Myös kenttäsuunnittelu on toteutettu edeltäjää paremmin. Jokainen skenario vie pelaajat erilaiseen paikkaan, kuten valtavalle kansainväliselle lentokentälle, amerikkalaiseen lähiöön tai kahakoihin marmorikaivoksessa. Kentät on suunniteltu hienosti ja niissä etenemiseen on runsaasti strategioita ja taktiikoita. Mukana on se tyypillinen setti pelitiloja aina deathmatchista lipunryöstöön, mutta etenkin pommitustehtävät, jossa toinen osapuoli yrittää asettaa ja toinen purkaa tuhoisaa räjähdettä sopii Call of Duty: Modern Warfare 2:n hektiseen meininkiin parhaiten.

Yksi moninpelin tärkeimmistä uutuuksista on vapaus luoda omanlaisensa sotilas, eikä vain kykyjä vaan myös varusteita myöten. Lopputuloksen voi vaatettaa miten haluaa, mutta univormuun voi lykätä myös kutsumanimiä, arvomerkkejä ja muuta tilpehööriä.

Vaikka ulkoisesti Call of Duty: Modern Warfare 2 onkin erittäin nätti peli, ei se selvästikään ole niin kaunis kuin vaikkapa Gears of War 2 tai Killzone 2. Se pyörii kuitenkin silkkisen pehmeästi, mikä tuo taisteluihin tunnelman kannalta tärkeää sulavuutta. Äänimaailma ei ansaitse yhtä rajattomia kiitoksia. Vaikka olenkin Zimmerin mahtipontisen militarististen sävellysten suuri ystävä, muut äänet, kuten sarjatulen papatus, kuulostavat vähän latteilta ja pehmeiltä. Ei tässä nyt millään ilmakivääreillä ammuta, perhana.

Kaiken kaikkiaan Call of Duty: Modern Warfare 2 on peli, joka puristaa minusta kaikki mehut hyvällä tavalla. Yksinpelikampanjan intensiivisyys salpaa hengityksen, tahti on päätähuimaava ja yksityiskohtaisten tehtävien ja tiukkojen käskyjen luoma tunne kovan luokan sotilasoperaatiosta on huikea. Kampanjan lyhyt pituus on täysimittaiseksi peliksi siinä hyväksyttävän rajoilla, mutta ällistyttävän hienon moninpelin tarjoama lisäarvo peittoaa moisen puutteen mennen tullen.

Erinomaista työtä, Infinity Ward. Milloin kolmas osa tulee?