Myönnän heti alkuun, että olen Castlevania: Lords of Shadow 2:n kanssa ensimmäisen Castlevania-pelini ääressä. Tämä arvio ei siis tule sisältämään historiallista perspektiiviä eikä vertailua muihin sarjan peleihin, ja epäilemättä minulta jäi myös ymmärtämättä osa juonen hienouksista, mutta voin sanoa, että Lords of Shadow 2 seisoo omilla jaloillaan niin hyvässä kuin pahassakin.
Peli kertoo Draculasta, tosin kyseessä ei ole Vlad Tepes eikä edes Nosferatu, vaan Belmontin sukuun kuuluva entinen sankari, joka on vajonnut tekojensa kautta verenjuojan asemaan. Dracula on siis tässä tapauksessa enemmänkin titteli kuin erisnimi.
Epäkuollut herra Belmont ei ole mukava mies, vaan verenhimoinen paskiainen joka nauttii taistelusta ja tappamisesta. Koska hän on kuitenkin pelin antisankari, on hänelle annettu soveliaan paha vastavoima, eli tässä tapauksessa Saatana, joka on ottanut lukua tuhannen vuotta, mutta on taas palaamassa kehään. Vampyyrin täytyy pysäyttää vanhan vihtahousun vehtaaminen, ennen kuin maapallo menee vallan hunningolle.
Tuhannen vuoden paitsio tarkoittaa myös sitä, että Lords of Shadow 2 sijoittuu päällisin puolin nykypäivään. Dracula tosin trippailee sangen rivakkaan tahtiin menneisyyden ja nykyisyyden välillä, mutta varsinainen pääjuoni tapahtuu enemmän tai vähemmän meidän aikakaudellamme.
Ensivaikutelmani Castlevania: Lords of Shadow 2:sta oli, että onpa Kratos kasvattanut komean tukan ja ottanut todella luokattomia muotivinkkejä joltakin. Castlevania-sarja käytti ensimmäisenä joitakin taistelumekaniikkoja, jotka nyt samaistuvat Kratoksen seikkailuihin, mutta en mahda mitään sille, että Lords of Shadow 2 tuntui minusta God of War -kloonilta. Tunnelma ja osa maisemista muistuttivat tosin enemmän Darksiders II:sta, mutta lähtökohtaisesti tämä peli vaikutti lainatavaralta.
Kyseessä on kuitenkin hyvä lainatavara, sillä nautin Draculan taistelutuntumasta enemmän kuin Kratoksen vastaavasta. Hyökkäykset ovat nopeampia, aseita voi vaihdella kätevästi silmänräpäyksessä ja verisistä surma-animaatioista voi nauttia ilman quick time event -kuumottelua. On kuin turhat pidäkkeet olisi poistettu, ja viimeinkin kentällä saa riehua oikein olan takaa.
Tämän lisäksi Lords of Shadow 2:n taistelujärjestelmässä on huomattavaa syvyyttä. Kolmen perusaseen avulla on luotu laaja valikoima liikkeitä ja komboja, joista osa kieltämättä näyttää jälleen kerran suorilta lainauksilta God of Warista, mutta ne toimivat tässä paremmin. Iskuissa ei ole kenties sitä samaa painavuutta kuin Kratoksella, mutta Dracula ei ole lainkaan niin tervaperseinen kaveri kuin sodan jumala, ja kipittää siksi vikkelämmin kentällä.
Täytyy silti sanoa, että torjuntoja on ajoittain halvatun vaikea ajoittaa yksistään siitä syystä, että vihollisten liikkeet jäävät joko Draculan tai efektien peittoon. Pelissä on vapaa kamera, mutta tätä ei aina ehdi pyöritellä taistelun tiimellyksessä. Onneksi isommista iskuista edes varoitetaan erillisellä ikonilla.
Lupaan lopettaa God of War -vertaukset tähän, mutta sanon vielä sen, että jos Mercury Steam olisi halunnut välttää näitä, olisi kenties ollut parempi, ettei Dracula olisi päätynyt pieksemään kreikkalaiseen mytologiaan kuuluvia olentoja Lords of Shadow 2:ssa, olivat ne sitten kuinka kiinteä osa sarjan menneisyyttä tahansa.
Graafisesti tarjonta on vaihtelevaa. Ulkotilat ovat erityisen komeita omalla surrealistisella tavallaan, Draculan linnan raunioille kun on rakentunut tämän uinuessa sangen kookas kaupunki. Melkein kaikki rakennukset ovat kuin goottilaisia linnoja tai katedraaleja, mutta näiden keskellä pyörii arkisia moderneja kansalaisia sekä kenties tylsimmän näköisiä autoja koskaan. Tämä yhdistelmä ei suoraan sanottuna toimi.
Toki kyseessä on tyypillinen japanilainen esteettinen veto, jonka espanjalainen studio on sitten toteuttanut, mutta tässä tapauksessa homma on jäänyt puolitiehen. Moderni maailma tuntuu todella ohuelta, päälle liimatulta komponentilta, johon ei olla viitsitty oikeasti panostaa. Siksi maisemat tuntuvat loppupeleissä rikkonaisilta, vaikka näkymät muureilta ja silloilta voivatkin olla huikeita.
Vaikka pelimaailma ei ole avoin, ovat siihen kuuluvat alueet usein niin laajoja sekä toisiinsa orgaanisesti yhdistettyjä, ettei kenenkään pitäisi kärsiä ahtaan paikankammosta. Suoraan sanottuna lääniä on aika hillittömästi, ja kentissä voi aina juoksennella metsästämässä bonareita uusien kykyjen avatessa edelleen uusia reittejä vampyyrille.
Päähenkilömme Draculan ulkoasun kuittaan sillä, että tämä näyttää vapaapainijalta tai 1990-lukulaisten reunakkaiden sarjakuvien antisankarilta. Synkkä gootti-ilme, maailman pähein tyrävyö ja pitkä takki yhdistettynä paljaaseen rintaan ovat todellakin jäänne menneisyydestä, eikä nyt puhuta 1000-luvusta.
Vaikka Dracula onkin mallinnettu rakkaudella, ja monet vihollisista ovat komeita luomuksia, on loput niistä jätetty niin vähille yksityiskohdille, että pahaa tekee. Tällainen epätasaisuus onkin Lords of Shadow 2:n helmasynti.
Kyseessä on todella laaja kokonaisuus. Peliaikaa kertyi 20 tunnin verran. Isossa pelissä tasalaatuisuutta on vaikeampaa saavuttaa kuin pienessä ja tiiviissä seikkailussa, mutta etenkin alkuvaiheessa vastaan tulevat riviviholliset ovat karua katseltavaa. Mukana on myös Quake II:sta muistuttavia mörköjä, jotka rikkovat olemassaolollaan pelin yhtenäisyyttä.
Tarinallisesti meininki on kuin Kauniista ja epäkuolleista. Draculaa vaivaavat menneisyyden synnit, vaimot ja lapset ja lastenlapset, rakastajat ja surmattujen vihollisten kummien kaimat. Castlevanian ystäville tämä on epäilemättä jonkinlainen nostalginen tykitys, jossa sivutaan jokaista sarjassa ikinä nähtyä hahmoa, mutta näin ensikertalaiselle se on surullisten tarinoiden paraati, joka tuntuu junnaavan liikaa samojen teemojen parissa.
Pelaajalle tulee kyllä jo varhain selväksi, että Dracula on ikävä tyyppi, joka on jollain tavoin syyllinen jokaisen rakastamansa ja vihaamansa henkilön kuolemaan. Tätä ei tarvitsisi käydä uudestaan lävitse ihan jokaisen vastaantulijan kanssa.
Välianimaatiot on toteutettu kohtuullisesti, joskin ne tuppaavat laahaamaan, aivan kuten kaikki kamera-ajot pelissä muutenkin. Joka kerta, kun peli haluaa osoittaa minulle jonkin kahvan tai alttarin, tuntuu että ehtisin käydä vessassa tai hakemassa kahvia ennen kuin toiminta taas jatkuu. Kontrasti on kivulias etenkin nopeatempoiseen taisteluun rinnastettuna.
Ääninäyttelijät tekevät puolestaan hommansa aika rutiinilla, eikä Draculan aksentti sovi hahmoon ollenkaan. Lisäksi pelin naiskuva on kohtuullisen hirveä, mutta tätä on liene turha edes alleviivata, kun kyseessä on espanjalaisen studion luoma jatko japanilaiselle pelisarjalle.
Olen nyt valittanut pitkään ja huolella Lords of Shadow 2:n varjopuolista, mutta täytyy silti myöntää, että pelaan sitä huomattavasti mieluummin kuin God of War: Ascensionia. Vaikka tämä uusi Castlevania tuntuukin lainailevan raskaasti sieltä sun täältä, käyttää se näitä elementtejä tehokkaasti ja toimivasti. Sen taistelumekaniikka on ehdoton myyntivaltti, mutta niin on myös sen laajuus.
Tätä peliä riittää ihan kohtuuttoman paljon, ja se antaa ostajalleen varmasti koko rahan edestä tekemistä. Lisäksi se virkistää toimintaa ajoittain vastaan tulevilla minipeleillä ja hiippailuosuuksilla, jotka eivät välttämättä aina ole mitään neronleimauksia, mutta ainakin ne varmistavat ettei toiminta muutu yksitoikkoiseksi.
Lords of Shadow 2 voi olla esteettisesti epätasainen, tarinallisesti toistava ja osittain viimeistelemätönkin, mutta jos pidät seikkailullisesta taistelunrytkeestä, ei tätä Castlevaniaa kannata jättää kaupanhyllylle happanemaan.