Chasm: The Rift tarjoaa vähemmän muistetun nostalgia-annoksen

Joskus pelit ilmestyvät väärään aikaan ja väärässä paikassa. Pienen ukrainalaisen Action Forms -studion Chasm: The Rift näki ensimmäistä kertaa päivänvalon syksyllä 1997, eli vuosi iD Softwaren Quaken jälkeen. Päällisin puolin Chasm näytti aikanaan Quakelta kiitos polygonigrafiikkojen ja pelimoottorin, joten aikanaan peli teilattiin varsin nopeasti kehnoksi Quake-kopioksi, vaikka pelillä oli omatkin sanansa sanottavanaan. 26 vuotta myöhemmin Chasm on nyt saatavissa uudestaan myös konsoleille, joten kenties nyt se onnistuu voittamaan puolelleen nostalgian voimalla?

Itse pelasin Chasmista aikoinaan vain pelilehden kansirompulla ollutta demoa, mutta pelkästään sen perusteella muistelin pelin olevan vähintäänkin viihdyttävää vihollisten viipalointia. Viipalointi on osuva termi siksikin, että Chasmin omin idea aikanaan oli palasiksi menevät viholliset. Sopivasti tähtäämällä vihuilta saa ammuttua raajat irti kokonaan, mikä on edelleen melkoisen makaaberia hupia.

Polygoneja pyörittävästä pelimoottoristaan huolimatta Chasm ei ole täysin kolmiulotteinen peli, mikä tietysti vuonna 1997 oli yksi suurimmista kritiikin aiheista Quaken mahdollistettua päällekkäiset huoneet ja entistä vaikuttavammat korkeuserot. Itse asiassa Chasmissa ei ole korkeuseroja lainkaan, vaan sen sijaan jokainen 19 kartasta on täysin littana labyrintti kuin Wolfensteinissa ikään. Hyppiä kyllä voi, mutta vain laatikoiden ja kalusteiden päälle.

Etenkin pelin alkupuolella huomaakin, kuinka peli on ottanut todella paljon vaikutteita pelistä Doom II. Alkupään kartat ovat sekavia sokkeloita, jotka selvitetään löytämällä joku vipu jostain ja sitten ihmettelemällä, että mitä se missäkin aukaisi. Samalla vihollisia ilmestyy yllättäen selän taakse avautuvista kaapeista ja ovista. Parin ensimmäisen kentän jälkeen kenttien logiikka kuitenkin paranee paljonkin, ja loppupuolella vastaan tulee jopa varsin hienoja oivalluksia kenttäsuunnittelussa.

Erityisen paljon luovuutta on käytetty pelin kaikkiin neljään pomotaisteluun. Pomoja ei voi tappaa aseilla, vaikka siltä aluksi vaikuttaisikin. Sen sijaan jokaiseen pomoon on olemassa oma kikkansa kartalla, jonka selvitettyään vihulainen muuttuu varsin tyydyttäväksi liha- ja verimössöksi. Ihan nappiin näissäkään ei aina tosin osuta: yhden pomon listin kirjaimellisesti vahingossa sekunneissa tajuamatta edes kunnolla, mitä oikein tein.

Vastoin yleistä trendiä Chasm: The Rift ei ole varsinainen uudelleenmasterointi, vaan kyseessä on käytännössä uudelleenjulkaisu, joka toki pyörii entistä terävämmällä resoluutiolla, minkä lisäksi ohjaus on sovitettu konsoleille sopivaksi. Alkujaan ilmaisena ladattavana lisäosana julkaistut kolme lisäkenttää ovat sentään mukana. Vuoden 1997 karuudesta ei siis tingitä yhtään, ja erityisesti huvittavan huonot välianimaatiot kikatuksia herättävän ääninäyttelyn kanssa ovat ennallaan. Kaltaisiani nostalgikoita tämä lähestymistapa varmasti miellyttää.

Nyt kun niin sanotut "boomer shooterit" elävät uutta kultakauttaan, Chasm: The Rift sopii hyvin tämän joukon jatkoksi räiskintänälkää tyydyttämään. Siinä on kieltämättä omat isotkin ongelmansa, ja peli on myös todella lyhyt: vain muutaman tunnin mittainen. Siksi en oikein haluaisi antaa tälle minkäänlaista arvosanaa. Pelin ostavat tietävät kyllä, millaisen kokemuksen pariin ovat sukeltamassa ja niille, joilla muistilokerot eivät hyrise mielihyvästä ysäriräiskintöjen osuessa kohdalle, Chasm: The Rift on varmasti lähinnä hupaisan kökkö kokemus. Sen kökköilyn alla on kuitenkin yllättävänkin viihdyttävä ja täysin pelattava peliteos, joka ansaitsee ehdottomasti digitaalisen museointinsa.