Chicory: A Colorful Tale on peli, joka suloisesta ulkoasustaan huolimatta ei vältä vakavia aiheita ja isoja kysymyksiä. Maailman kuumimman taiteilijan varjossa elävä siivooja kokee olevansa täysin mitätön. Omasta näkökulmastaan hänen arvonsa niin kotikaupungille kuin läheisille on nolla, eikä edes taiteilijamestarin tavaroiden pitäminen puhtaana aina suju. Kun kohtalonoikku pakottaa siivoojan vaihtamaan mopin pensseliin, on itsekriitikon kysyttävä, olenko vain huijari vai jotain enemmän.
Alusta lähtien on selvää, että Chicory: A Colorful Talen mukana on alati läsnä oleva symbolinen taso. Maailma on luonnontilassaan täysin väritön ja yhteisön korkeinta arvostusta nauttii maagisen pensselin kantaja, joka tuo värin ja taiteen avulla merkitystä kansalaisten elämään. Siivoojan nousu kantajaksi on ennenkuulumatonta - niin kuin on maailman valahtaminen jälleen luonnontilaisen värittömäksi. Pystyykö oman mielensä kanssa kamppaileva uusi kantaja olemaan yhteisön tarvitsema ilopilleri?
Värittömyys edustaa arkista harmautta, jonka oranpyörään on liian helppo jäädä yksin jumiin. Surkeuden peittävät värit eivät ole kaiken korjaava ratkaisu, mutta ne antavat jokaiselle voimaa yrittää nähdä arjen arvon. Entisen siivoojan roolin omaksuva pelaaja on se, jonka varassa roikkuu taidekeskeisen yhteisön kyky nähdä elämä arvokkaana. Maailma herää henkiin väri kerrallaan, ja samassa hahmottuu, miksi parhaimmat koulut käynyt pelin nimikkotaiteilija Chicory luopui roolistaan kantajana.
Pelimekaniikallisesti verrokkia väritarinalle on haettava kaukaa ¬- aina DS-käsikonsolin peleistä saakka. Drawn to Life (2007) ja Scribblenauts (2009) ovat pelejä, joissa tavoitteet ovat ennalta määrättyjä, mutta pelaaja vaikuttaa toiminnallaan niin ratkaisujen kuin pelimaailman ulkoasuun. Ensimmäisessä esimerkissä pelaaja piirtää itse monet tärkeimmät peliobjektit ja jälkimmäisessä pelaajan kirjoittamat sanat heräävät eloon. Chicoryn lähtökohta on vastaava, mutta väreillä. Pelin kutsuminen pelkäksi värityskirjaksi on tosin yksinkertaistus. Oikeampaa on puhua reaktiivisesta värityskirjasta, koska maailma reagoi saamaansa värikerrokseen.
Tietyt kukat kasvavat saadessaan väriä pintaansa ja toiset kuihtuvat. Laajat värialueet vetävät puoleensa uteliaita ohikulkijoita keskusteluseuraksi, kun taas strategisesti piirretyt maalinorot houkuttelevat siltoina toimivia jättiläiskuoriaisia siirtymään. Heti alusta lähtien pelaajan on mahdollista värittää maailmaa haluamallaan tavalla. Luonnosta, rakennuksista, maastosta, hahmoista ja jopa aloitusnäytöstä voi värittää sekä yksityiskohtia että laajoja kokonaisuuksia täyttöominaisuudella. Taiteellisemmat sielut saavat värittää ympäristöään vapaalla kädellä, mikä mahdollistaa myös piirtämisen ja kirjoittamisen.
Käytännönläheiset maalaavat suunnistamista helpottavia polkuja ja kirjoittavat hyödylliset tiedot taivaalle, kun taas taitoihinsa luottavat muuttavat tyhjän peltomaiseman freskoksi. Kiinnostavaa väripelissä on, ettei se kuitenkaan vaadi pelaajaltaan kyvykkyyttä tuottaa yksityiskohtaisia taideteoksia. Erinomaisen äänisuunnittelun takia kaikenlainen maalinsiirtely tuntuu aina hyvältä - äänissä on tyylin mukaan vaihdellen massan tai keveyden tunnetta. Pelin äänimaisemaa varten onkin runsaasti nauhoitettu oikeiden maalien sekoittamista ja pensseleiden suhinaa, eikä tähän käytetty aika ole mennyt todellakaan hukkaan.
Erinomaisen äänisuunnittelun ja tuntuman ohella käytännössä kaikki maaliin liittyvä on Chicoryn värikkäässä tarinassa ensiluokkaisella tasolla. Käsikirjoitus ei petä, sillä hupsujen sivuhahmojen lisäksi pelissä käydään lukuisia pohdintoja siitä, millaista on menettää merkityksentunne, kuka saa olla taiteilija ja mikä riittää hyvään elämään. Temaattisesti ajateltuna hyvä verrokki on Spiritfarer (2020). Sekin on estetiikaltaan värikäs ja hupsuine hahmoineen suorastaan suloinen, mutta rankkojen aiheiden kautta käsitellään toistuvasti kuolemanpelkoa ja mitä on elää merkityksellinen elämä. Nämä pelit osoittavat mestarillisesti, etteivät söpöys ja filosofisuus ole toisiaan poissulkevia vastakohtia.
Ansaitusta ylistyksestä huolimatta aivan kaiken mullistava mestariteos Chicory: A Colorful Tale ei ole. Peli kestää rapiat 20 tuntia, johon mahtuu useita kliimakseja, mutta kertyvän jännitteen purku jättää toistuvasti kylmäksi. Tätä selittää, että toistuvasti kliimaksia edustaa perinteinen pomotaistelu, vaikka minkäänlaista taistelua ei seikkailussa muutoin ole. Luovuuteen ja itseilmaisuun perustuvan pelin huippukohdiksi ne ovat hyvin rajoittavia. Pomotaisteluissa käytettävissä oleva väripaletti kutistuu yhteen vaihtoehtoon, eikä taistelun aikana luoda mitään. Pomo kellistyy sohimalla heikkoa pistettä pensselillä tarpeeksi samalla, kun vastahyökkäyksiä väistetään ravaamalla ympyrää. Myös metaforisesta näkökulmasta pomotaistelut kummastuttavat.
Dialogin perusteella ne pyrkivät välittämään ahdistavien tunteiden käsittelyä, mutta taistelun jälkeen fiilis on lähinnä seuraava: vedin traumaani niin kovaa turpiin, että nyt on hyvä olla. Jokainen itseinhon tai vaikean menneisyyden kanssa painiskellut tietää, etteivät asiat ole niin yksinkertaisia. Paljon onnistuneempia ovat vaihtoehtoiset kliimaksit, joissa yritetään vangita oma minäkuva kankaalle tai pysähdytään ehostamaan menetettyjä klassikkotauluja. Nämä kohtaukset henkivät onnistuneesti luovuutta ja tunteiden käsittelyyn liittyvää monimutkaisuutta sopien kiitettävästi myös muuhun pelaamiseen, joka koostuu maalileikittelyn ohella rauhallisesta pulmien ratkaisusta.
Chicoryn tarinaan voi periaatteessa tutustua sooloilun sijaan kahden pelaajan voimin, mutta tasapainoista kokemusta siitä ei synny. Toinen pelaaja on ilmassa leijuva ylimääräinen pensseli, joka pystyy osallistumaan maalaamiseen, mutta vain ensimmäisellä pelaajalla on oma hahmo. Maailma myös yhä käyttäytyy ikään kuin sen halki kulkisi yhdellä pensselillä varustettu yksinäinen mestari. Kokemus on selkeästi optimoitu yhdelle pelaajalle ja toisen pelaajan mukaan ottaminen saa koko sisällön aina yksinäisyyden käsittelystä lähtien tuntumaan varsin kummalliselta.
Oli pelaajia sitten yksi tai kaksi, vastaavasti ihmetystä aiheuttaa pikavalintojen toteutus. Maailmaa tutkimalla pelaaja voi löytää erilaisia pensselityylejä, jotka muuttavat pensselin toimintaa. Vaihteluväli on oikeastaan kaikki täydellisiä ympyröitä luovista kosketuksista aina räjähtäviin tähtikuvioihin saakka. Tyylejä on lukuisia, mutta pikanäppäimiin saa asettaa vain neljä. Viidettä tyyliä tarvitessaan pitää aina siirtyä selaamaan valikkoa. Luovuuteen kannustavassa pelissä soisi olevan määritettävissä loputkin numeronäppäimet eri tyyleille. Monimutkaisia teoskokonaisuuksia tehdessä joutuu peliä nyt vähän turhankin paljon pysäyttelemään.
Muutamista kokonaisuuteen istumattomista ratkaisuista huolimatta Chicory: A Colorful Tale on huikea peli. Se on kenties tämän päivän vahvin puheenvuoro siitä, mikä on taiteen merkitys ja kuka saa olla taiteilija. Vanhan vitsin mukaan mikään ei ole niin tylsää kuin tuijottaa kuivuvaa maalia, mutta väriseikkailu ei koskaan syyllisty kuvaamaan tylsyyttä tylsästi. Jokainen luovuuden, minäkuvan, mielenterveyden, hankalien suhteiden tai yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuuden kanssa painiskellut löytää hiljalleen värjäytyvästä maailmasta paljon ajateltavaa.